ei ole ehdotettu yleisiä sääntöjä geenien säätelymutaatioiden toiminnallisten seurausten huomioon ottamiseksi. Näiden sääntöjen luonteen selvittämiseksi analysoitiin DNA-sekvenssiyhteyttä, jossa oli 153 erilaista yhden emäsparin substituutiota säätelyalueilla, joissa oli 65 erilaista ihmisen geeniä perinnöllisen sairauden taustalla. Äskettäin ehdotetun DNA-sekvenssin monimutkaisuutta kuvaavan mittarin käyttö (ottaen huomioon DNA-sekvenssin rakenteellisen toistuvuuden taso pelkän oligonukleotidikoostumuksen sijaan) on osoittanut, että substituoitua nukleotidia ympäröivän paikallisen DNA-sekvenssin kompleksisuuden samanaikainen muutos liittyy siihen todennäköisyyteen, että sääntelymutaatio tulee kliiniseen tietoon. Mutaatioilla, jotka johtivat monimutkaisuuden lisääntymiseen, oli suuremmat kertoimet patologisten seurausten hyväksi kuin mutaatioilla, jotka johtivat monimutkaisuuden vähenemiseen tai jättivät kompleksisuuden muuttumattomaksi. Tämä suhde oli kuitenkin havaittavissa vain pyrimidiinin ja puriinin transversioilla. Muuntyyppisten substituutioiden kerroinsuhteilla ei havaittu olevan merkittävää yhteyttä paikallisiin muutoksiin sekvenssin monimutkaisuudessa, vaikka samanlainen suuntaus kuin y–>R transversioilla oli myös havaittavissa siirtymissä. Nämä havainnot viittaavat siihen, että tietyn DNA-sekvenssin monimutkaisuuden tason ylläpitäminen tai ainakin sekvenssin monimutkaisuuden lisääntymisen välttäminen on kriittinen edellytys geenien säätelyalueiden toiminnalle.