tietenkään nyt et voi vieläkään juoda, koska et halua vaikeuttaa hänen raittiuttaan – ja koska hänellä on Alzheimerin tauti. Pian sinun on aina ajettava. Nytkin istut jännittyneenä ja katselet. Myöhästyykö hän aidasta, tietääkö hän ylittäneensä rajan, muistaako hän vaihtaa? Viina menee systeemin läpi ja katoaa. Mainos ei koskaan tee niin.
on tarpeeksi vaikeaa olla aloitteleva omaishoitaja, ja yhtäkkiä huomaat olevasi juopon seuralainen hänen kolmantena raittiuspäivänään. Aiemmin tällä viikolla neurologin vastaanotolla hän väitti maistaneensa viiniä vain sentin verran silloin tällöin. Lääkäri huomasi varjostavansa totuutta. ”Parempi, ettei se ole kokonainen lasi”, hän sanoi. ”Se on pahaksi aivoille.”Kotona Fred kaatoi viimeisen pullon kallista Shirazia, nosti lasinsa ja sanoi:” Nyt riittää.”
vuosien ajan Fredin perusterveydenhuollon lääkäri, jota kutsumme tohtori H: ksi, oli syyttänyt Fredin muistiongelmista hänen juomistaan. Rakas mieheni kyllä piti viinistään-samoin kuin ginistään, vodkastaan ja rommistaan – mutta hän joi vain yhden lasin päivässä, ja olin harvoin nähnyt häntä humalassa. Kumpikaan ei uskonut, että hän oli pinkaissut aivojaan viinalla.
Fred ei ollut kuin ensimmäinen mieheni, joka ei voinut osallistua juhliin yrittämättä juoda paikkaa kuiviin. Hän nolasi minut ystävieni ja perheeni edessä, kauhistutti minua ajamalla Austin Healeyllään moottoritiellä; hän pakotti minut valehtelemaan hänen puolestaan, kun hän oli liian humalassa mennäkseen töihin. Fred oli sivistynyt juoppo. Tiesin, että hän tunsi alkoholin, kun hän alkoi halata ja suudella ja kertoa minulle, kuinka paljon hän rakasti minua. Nauroin ja kysyin auton avaimia, jotka hän onneksi luovutti.
Fred ja viini olivat aina menneet yhdessä. Ensitreffeillämme, juuri ennen joulua, hän vei minut Mirassoun viinitilalle San Josen juurella, josta hän poimi laatikollisen viiniä, jonka hän oli ostanut lahjaksi. Se maksoi enemmän kuin kulutin kuukauden ruokaostoksiin. Olin diabeetikko ja siedin alkoholia vain vähän, joten join harvoin. Perheeni oli käytännössä teetotaleja. Lahjapullo viiniä keräisi pölyä vuosikausia. Mutta Fred talutti minut raskaan puuoven läpi siihen maisteluhuoneeseen, jossa oli roihuava takka ja runsaasti käyneistä rypäleistä valmistettua hajuvettä, aivan kuin hän olisi vienyt minut kotiin tapaamaan perhettä.
suhteemme kasvaessa viini oli aina hiljainen kumppani: viiniä aterioilla, viiniä rentoutumiseen, samppanjaa erikoistilaisuuksiin. Fred auttoi vuosittaisen Berryessa Art and Wine Festivalin järjestämisessä east San Josessa. Otin mukaan tilaustyönä tehtyjä viinilaseja, autoin pöytien pystyttämisessä ja työskentelin Mirassou-kojussa kaatamassa viiniä. Napaan ja Sonomaan suuntautuneilla matkoilla kiersimme viinitiloja, joissa oppaat näyttivät meille tankkeja ja tynnyreitä ja myyjät kaatoivat makuja, joista Fred nautti, kun minä roikuin takana. Fred ja minä jopa liityimme porukkaan pullottamassa viiniä, täyttämässä pulloja Chablisilla, läpsimässä etikettejä ja lähettämässä niitä kuorittavaksi. Omistaja maksoi meille vaivannäöstämme viinillä.
jäätyään eläkkeelle San Josen Kaupungista Fred meni töihin Mirassouhun. Se oli hänen unelmatyönsä, kaatamalla ja opettamalla asiakkaille viiniä maisteluhuoneessa, johdattamalla heitä kierroksilla läpi viininvalmistustilojen. Osallistuimme gourmet illallisia viinejä kunkin kurssin, istui keskuudessa viiniköynnösten katsomassa ilotulitus itsenäisyyspäivänä, ja liittyi muiden työntekijöiden ”cab nights,” jossa jokainen toi eri merkki cabernet ja he joivat ne kaikki. Nimettynä kuljettajana siemailin vettä ja katselin, kun tyhjät pullot täyttivät pöydän. Fred ei vaikuttanut juopuneelta, vain onnelliselta.
kun muutimme Oregoniin, pakkasin ainakin viisikymmentä viinilasia ja pesin ne tyhjiin viinilaatikoihin. Meillä oli varmaan tusina viininavaajaa. Vedä hopealaatikko auki, niin harmaat kumitulpat kimpoavat ulos. Kun lensimme Portlandista ensimmäisen kerran 9/11 jälkeen, Fred jäi kiinni korkkiruuvi laukussaan. Hän säilytti yhteytensä Mirassoun kanssa, pysähtyen siellä aina, kun menimme kotiin käymään ja tilaamalla heidän wine of the month-klubinsa, lisäämällä uusia pulloja kasvavaan kokoelmaansa, sovittamalla huolellisesti viinit aterioihin ja erikoistilaisuuksiin.
innokkaana jäämään viinin maailmaan Fred sai työpaikan Flying Dutchman-viinitilalta, johtaen Newportin Bayfrontin maisteluhuonetta. Alas puisia portaita, pimeää ja kylmää-se oli kuin työskentelisi viinikellarissa. Fred vietti päivänsä iloisesti tervehtien turisteja, kaataen viiniä ja kuvaillen kunkin lajikkeen ominaisuuksia-rypäleitä, jalkoja, nenää, tammen ja kirsikan sävyjä. Välillä hän pesi astioita ja järjesteli pullojaan ja lasejaan. Joskus otin kitarani mukaan ja soitin taustamusiikkia, mielihyvin jaoin mieheni viinimaailman.
mutta asiat olivat muuttumassa. Eräänä heinäkuisena sunnuntaina olin soittanut klassista kitaraa koko iltapäivän. Turistit tulivat sisään maistelemaan Fredin asettaessa lasit jonoon heidän eteensä, kuvaillen pinot Noiria ja pinot grisiä, merlotia ja cabernetia. He nuuhkivat, kieppuivat ja siemailivat, kun soitin.
se oli täydellinen. Fred nautti viinistään, ja minä soitin musiikkiani. Pidin siitä, miten ääni kimposi viinipulloilla vuoratuista tiiliseinistä. Nyt töihin lähtiessään Fred vaikutti hermostuneelta. Hän täytti taskunsa seteleillä asioista, joita ei halunnut unohtaa, ja meni etuajassa antamaan itselleen enemmän aikaa järjestäytyä ennen ensimmäisten asiakkaiden saapumista.
jäin hänen luokseen sulkemisaikaan asti ja olin juuri lähdössä kotiin tekemään päivällistä, kun huomasin, että hänellä oli vaikeuksia laskea ja järjestää rahoja. Hän hämmentyi ja hermostui, aloittaen alusta useita kertoja. ”En pysty tähän”, hän murahti.
” Can I try?”
hän kohautti.
minulle se oli helppoa, Piti vain laskea setelit, kolikot ja luottokorttilaput ja kirjoittaa numerot ylös, mutta hän ei pystynyt siihen. Hän meni pesemään viinilaseja sillä välin, kun olin lopettanut hänen kirjanpitonsa. Minua pelotti. Mies oli täydentänyt tulojaan valmistelemalla veroilmoituksia yli 20 vuoden ajan.
ei kestänyt kauaa, kun hänen esimiehensä alkoi ottaa Fredin vastuuta. Jonkin ajan kuluttua hän ei antanut miehen tehdä mitään ilman hänen valvontaansa. Se suututti hänet, mutta minä ymmärsin. Hän ei enää pärjännyt yksin.
seuraavalla kaudella häntä ei pyydetty takaisin.
tuossa vaiheessa hänen sairauttaan ei ollut diagnosoitu. Tohtori H: n aivodiagnoosi oli vielä kesken. Olin aina sanonut itselleni, ettei Fred ole alkoholisti. Mutta sinä talvena, kun olin poissa kaupungista, hänet pidätettiin rattijuopumuksesta. Fred oli pysäytetty kotimatkalla samasta talosta, jossa meillä oli raittiusjuhlat. Käsiraudoissa, sormenjäljissä, valokuvattu, laitettu selliin. Hänen piti soittaa ystävälleen Reggielle ja viedä hänet kotiin putkasta aamuneljältä. seuraavana päivänä hän käveli kahdeksan kilometriä saadakseen automme takaisin.
perhana. Ehkä tohtori H oli oikeassa. Hän joi liikaa.
mutta: hänen verikokeensa näytti a .04 Alkoholipitoisuus, reilusti alle lain salliman rajan. Oli pimeää ja hämmentävää, missä Reggie asui, ja Fred eksyi. Naispoliisi näki hänen tekevän laittoman U-käännöksen. Kun nainen pysäytti miehen, hän haistoi alkoholin hengityksessään, ja mies reputti tienvarren raittiustestissä.
syytteet hylättiin. Se ei ollut viinaa, me molemmat tiesimme, mitä se oli. Minua särki, kun ajattelin Fredin häpeää ja pelkoa. Jos olisin ollut paikalla, olisin ajanut ja selvin päin, kuten tavallista.
nyt Alzheimer-diagnoosin saanut mies siemaili kotona kevyt-Pepsiä. Sana oli kiirinyt, että hän oli lopettanut juomisen. Ihmiset ihmettelivät, oliko hän sairas. Yksi hänen ystävistään kysyi, onko hänellä ongelmia. Pidätin hengitystäni ja odotin mieheni vastausta.
”joo”, hän sanoi. Ei muuta.
luulivatko ihmiset hänen olevan alkoholisti? Olisiko parempi, että häntä pidettäisiin juoppona kuin dementoituneena? Olin vuosikausia taistellut niitä juomakauppiaita vastaan, jotka eivät ymmärtäneet, miksen halunnut lasia viiniä, mutta tämä oli Fredille uutta. Hän toi aina viiniä juhliin. Hän oli väkijoukon keskellä avaamassa, kaatamassa, juomassa ja vertailemassa, kun minä siemailin vettäni.
tällä kertaa Fred harhaili vuorotellen utelevaisena, nostalgisena, avuttomana ja surullisena. ”Mitä juotavaa on?”Vetinen jäätee ja kevyt Pepsi eivät tyydyttäneet hänen tarpeitaan.
hän söi paljon, meni hakemaan lisää, unohtaen mitä oli jo syönyt. Yleensä yhä sosiaalisempi puolueen jatkuessa, hän vaikeni. Minä olin puhelias, täytin hiljaisuuden kuin muurari, joka tunki laastia tiilien väliin. Hän seurasi minua, kun soitin kitaraani, keskusteli ja opasti häntä ympäri buffetpöytää.
epäilin, ettei Fred haluaisi enää osallistua juhliin. Drinkit eivät tarkoittaneet hauskanpitoa. Suunnittelimme hänelle synttärijuhlia meillä ensi kuussa. Hän oli jo aiemmin kertonut ihmisille, että hänen viinikokoelmansa tulisi myyntiin viiden dollarin pullohintaan. Se olisi kuin myisi sormet ja varpaat.
luulisi, että Alzheimerin kaltaisen surkean sairauden edessä voisi ainakin ottaa kännit ja unohtaa sen hetkeksi.
