Gregory Elder, Redlandsin asukas, on entinen historian ja humanististen tieteiden professori Moreno Valley Collegessa ja roomalaiskatolinen pappi. Kuva on noin vuodelta 2017. (Kuva)
tammikuun viimeinen viikko toi länsimaisen uskonnon historiassa merkittävän tragedian vuosipäivän. Tämä oli Englannin kuninkaan Kaarle I: n teloitus Janissa. 30, 1649, oman parlamentin ja alamaisten toimesta. Se oli käänteentekevä päivä Britannian historiassa ja näytti esimerkkiä joillekin riehakkaille brittiläisille siirtolaisille Pohjois-Amerikassa yli sata vuotta myöhemmin.
Kaarle oli Skotlannin kuninkaan Jaakko VI: n toinen poika. Mutta kun hän oli vain 3-vuotias vuonna 1603, hänen isänsä peri Englannin kruunun ja otti uuden nimen Englannin Jaakko I. Se oli noiden kahden kunnioitettavan valtakunnan yhdistymisen alku. Kaarlen vanhempi veli oli ollut Walesin prinssi Henrik ja kruununperillinen. Charles jumaloi isoveljeään ja halusi olla juuri hänen kaltaisensa, ja valitettavasti hän toteutti toiveensa. Henrik kuoli lavantautiin 18-vuotiaana, ja Kaarlesta tuli kruununperillinen. Heikkojen jalkojen, änkytyksen ja tiedon siitä, ettei hänestä koskaan ollut tarkoitus tulla kuningasta, vaivaama Kaarle leikkasi köyhää hahmoa monta vuotta.
kuningas Jaakko toki tiesi, että hänen uudella perillisellään täytyy olla vaimo, jotta dynastia jatkuisi. Neuvottelut Espanjan kuninkaan kanssa kariutuivat, kun kuningas vaati Kaarlea kääntymään katolilaisuuteen ja myöntämään uskonnonvapauden katolisille alamaisilleen. Tämä ei kelvannut anglikaaniselle Englannille ja oli kauhistus Presbyteeristen skottien silmissä. Palattuaan Ranskan kautta Kaarle seurueineen kohtasi prinsessa Henrietta Marien, Ranskan kuninkaan Henrik IV: n tyttären ja ihastui kaunottareen, avioliittoneuvottelut aloitettiin. Pari avioitui vuonna 1625, ja sovittiin, että kumpikin pitää oman uskontonsa.
nykyihmisen on vaikea ymmärtää 1600-luvun kiihkeitä uskonnollisia tunteita. Englannin valtionkirkko oli anglikaaninen kirkko, jossa palvottiin englanninkielisessä rituaalissa, jossa oli naimisissa oleva papisto ja piispat nimittivät kuninkaan. Englannille katolisuus edusti hirvittävää yhdistelmää latinankielisiä naimattomia pappeja, kauhistuttavaa italialaista paaviutta, joka vaati valtaa kuninkaisiin nähden, sekä ranskan ja Espanjan ehdottomia monarkioita. Kalvinistinen Skotlanti nautti kolmesta kotisaarnasta, joissa saarnattiin pelkästään Raamatusta ja uskottiin sekä kirottujen kadotettujen että jumalisten valittujen kaksinkertaiseen ennaltamääräämiseen, joiden molempien ikuisen kohtalon Kaikkivaltias määräsi ennen ajan alkua. Eräs historioitsija teki yhteenvedon Britannian tilanteesta, kun katolilaiset joivat viiniä, anglikaanit olutta ja kalvinistit kirkasta vettä. Sota oli selvästikin näköpiirissä.
Kaarlen liittymisen vuonna 1625 oli tarkoitus olla kahden kuningaskunnan Uusi synty, mutta näin ei käynyt. Kaarle suhtautui intohimoisesti anglikaaniseen uskoonsa ja riisti rutiininomaisesti Puritaaneilta heidän akateemiset tutkintonsa ja toisinaan myös heidän korvansa. Hän uskoi myös ikivanhaan ajatukseen absoluuttisesta jumalallisesta oikeistolaisesta monarkiasta, ajatukseen, jonka mukaan kuningasta ei voi tuomita kukaan muu kuin Jumala. Vaikka tämä oli järkevää Madridissa ja Pariisissa, englantia siunattiin tai kirottiin parlamentilla, jolla oli muinaisten oikeuksien nojalla valta kantaa veroja ja ehdottaa lakeja. Sitten monet anglikaanit ja kaikki Kalvinistiset puritaanit tunsivat syvää epämukavuutta siitä, että Kaarlen Vaimo, nykyinen kuningatar Henrietta Marie, oli harras katolilainen ja piti junassaan 12 ranskalaisen papin seuruetta.
lopulta Kaarle erotti parlamentin ja hallitsi yksin kantaen veroja ilman hyväksyntää. Mutta koska kuningas Kaarle kykeni tekemään pahoista tilanteista paljon pahempia, hän yritti yhdistää Englannin ja Skotlannin uskontoja määräämällä Skotlannille anglikaanisen palvonnan ja rukouskirjan. Uskonnollisen raivon räjähdyksessä Skotlannin eteläpuoli nousi kapinaan.
mutta Espanjan, Skotlannin ja ranskan kanssa käytyjen sotien jälkeen kuningas oli varaton ja tarvitsi kipeästi joukkoja ja rahaa niiden maksamiseen. Vastahakoisesti kutsuen parlamentin takaisin istuntoon 11 vuoden jälkeen Kaarle huomasi kauhukseen, että puritaanit voittivat suuren enemmistön alahuoneen paikoista, ja 493 paikasta 350 meni kuninkaasta inhoaville ihmisille. Parlamentin kanssa käydyt keskustelut johtivat siihen, että he antoivat kuolemantuomioita ja teloittivat useita kuninkaan Valtioministereitä vaatien verojen valvontaa ja ääntä hallituksessa. Ja muuten, anglikaaniset piispat ja heidän rituaalinsa, katolisen kuningattaren piti lähteä pois.
kuningas Kaarle nosti esiin kuninkaallisen normin, ikivanhan symbolin, jossa kuningas kutsui kaikki uskolliset alamaiset avukseen sotaan. Parlamentti vastasi ottamalla Lontoon kaupungin hallintaansa ja kokoamalla oman armeijansa. Sisällissota oli alkanut. Sodan kaksi ensimmäistä vuotta olivat tuloksettomia, mutta parlamentti kokosi uudelleen, uudisti armeijansa ja antoi lopulta komennon Oliver Cromwellille, jonka Uusi ”Model Army” murskasi rojalistijoukot. Marssien taisteluun laulaen psalmeja Puritaanijoukot valtasivat sekä valtakunnan että kuninkaan. He vaativat kuningasta muuttamaan lakeja ja kirkkoa, mistä hän itsepäisesti kieltäytyi. Tammikuussa 1649 parlamentti menetti kärsivällisyytensä ja syytti kuningasta maanpetoksesta ja asetti hänet oikeuden eteen.
oikeussaliin raahatut tuomarit kysyivät Charlesilta, miten hän vetosi. Tämän jälkeen hän vaati nähdä, kuinka monta kuningasta valamiehistössä istui, jotka yksin olivat kuninkaallisen Majesteetin todellisia vertaisia. Hän syytti kokoontunutta tuomioistuinta sanoilla: ”tämän päivän menettelyä ei voida perustella Jumalan laeilla; sillä päinvastoin, valta totella kuninkaita on selvästi perusteltu ja tiukasti määrätty sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa … sillä tämän maan laki, minä olen yhtä varma, ettei kukaan oppinut lainoppinut voi väittää, että virkasyyte voi olla kuningasta vastaan, he kaikki kulkevat hänen nimessään; ja yksi heidän periaatteistaan on, että kuningas ei voi tehdä väärin.”
parlamentti oli eri mieltä tästä näkemyksestä ja totesi useiden päivien harkinnan jälkeen kuninkaan syylliseksi ja tuomitsi hänet kuolemaan petturin kuoleman. Tammikuuta. 30, synkkä teko toteutettaisiin kaikkien Euroopan kuningasperheiden kauhuksi. Kaarlen viimeiset sanat olivat: ”minä menen turmeltuvasta kruunuun, jossa ei voi olla mitään häiriötä.”
nyt, lempeät lukijat, pohtikaamme tämän tapahtuman pitkäaikaisia vaikutuksia. Monarkia palaisi lyhyen sotilasdiktatuurin jälkeen. Mutta muistaako lukija sata vuotta myöhemmin toisen kapinan, jossa puritaanit, Kongregationalistit ja Presbyteerit kapinoivat anglikaanista kuningasta vastaan verojen vuoksi? Pohjoisten protestanttien ja eteläisten Episkopaalien välillä syttyi jälleen sota alle sata vuotta myöhemmin. Sota alkoi Etelä-Carolinassa, kuningas Kaarlen mukaan nimetyssä osavaltiossa ja entisessä siirtokunnassa, ja Robert E. Lee oli harras anglikaani. Sekä Englannissa että Uudessa-Englannissa tuntuu epäviisaalta haastaa puritaanit ja heidän perillisensä.
