Martha Gadleyn avioliitto oli painajaismainen. Kun hänen miehensä joi, hän muuttui yhä väkivaltaisemmaksi. Eräänä iltana mies hakkasi kirveellä lattiaan reiän ja uhkasi työntää naisen alakerran huoneeseen. Hän kieltäytyi tuomasta naiselle vettä, kun tämä oli sairas. Kun nainen lähti talosta, mies naulasi oven kiinni ja laittoi oveen Riippulukot.

Martta oli saanut tarpeekseen. Hän päätti hakea avioeroa-rohkea veto lukutaidottomalta mustalta naiselta. Mutta elettiin vuotta 1875, eikä laki välittänyt juuri perheväkivallasta. Hänen anomuksensa hylättiin ja hänen juttunsa hylättiin. Hän vei avioeronsa ylempään oikeusasteeseen-ja löysi puolestapuhujan yhtä epätavallisesta asianajajasta, Charlotte E. Raysta.

Ray ei ollut kuka tahansa lakimies. Hän oli vain kourallinen naisia, jotka harjoittivat lakia Yhdysvalloissa. Hän ei myöskään ollut vain yksi ensimmäisistä naisjuristeista: hänen arvellaan olevan maan ensimmäinen tummaihoinen naisjuristi. Selvästi sanatussa kannanotossa Ray vei Marthan vetoomuksen Columbian korkeimpaan oikeuteen ja järjesti toscorelle harvinaisen voiton Marthan puolesta.

vaikka Charlotte E. Rayn elämästä tiedetään vain vähän, sitä, mitä historioitsijat tietävät, on maustettu samanlaisella rohkeudella. 1800-luvulla Naisilta kiellettiin pitkälti asianajajan ammatti. Heitä kiellettiin hankkimasta lupia harjoittaa lakia monilla aloilla, eivätkä he voineet liittyä ammatillisiin yhdistyksiin, jotka mahdollistaisivat heidän etenemisensä urallaan. Kuten historioitsija Susan Erlich Martinnotes, lakia valvoivat valkoiset miehet, jotka estivät naisia ja värillisiä ihmisiä opiskelemasta lakia, harjoittamasta sitä ja löytämästä ammattiin kuuluvia työpaikkoja.

se ei kuitenkaan estänyt pioneerinaisia yrittämästä murtautua sisään. Nämä uraauurtavat naiset haastoivat ennakkotapauksen osoittamalla, että he kykenivät oppimaan ja harjoittamaan lakia. Tämä asetti toisen esteen: vain harvoilla naisilla oli pääsy yliopistokoulutukseen, ja monet korkeakoulut, joissa oli oikeustieteellisiä oppilaitoksia, kielsivät avoimesti naisia pääsemästä sisään.

edistyksellisessä perheessä kasvaneelle Charlotte Raylle koulutus oli avain hänen unelmaansa lakimiehen ammatista. Hänen isänsä Charles Bennett Ray oli huomattava abolitionisti ja pappi, joka toimitti the Colored American-lehteä, joka oli ensimmäisiä afroamerikkalaisten julkaisemia ja afroamerikkalaisille tarkoitettuja sanomalehtiä. Charles tiesi koulutuksen arvon ja kirjasi tyttärensä värillisten nuorten kasvatuslaitokseen, joka oli yksi ainoista kouluista, jotka opettaisivat nuoria mustia naisia. Vaikka koulu opetti kotitaloustaitoja, se keskittyi myös opettajien kouluttamiseen ja Charlotte lähti ilmoittautumaan Howardin yliopistoon opettajaharjoittelijaksi.

mutta Ray näki muitakin Unia. Hän halusi harjoittaa lakia. Koska Howard ei syrjinyt millään perusteella, hän pystyi ottamaan oikeustieteen kursseja, vaikka tiesi, ettei naisia päästetty Columbian piirikunnan baariin, jossa hän halusi harjoitella. Ainakin yhden lähteen mukaan hän kävi asianajajan kokeissa ja haki silti.

”minulle on kerrottu, että hänen pääsynsä asianajajaksi oli varmistettu ovelalla juonella, hänen nimensä oli lähetetty luokkatovereidensa mukana nimellä C. E. Ray”, kirjoitti Lelia J. Robinson vuonna 1890, ”vaikka oli jonkin verran hälinää, kun huomattiin, että yksi hakijoista oli nainen.”

Robinsonin väitteen ovat kiistäneet muut historioitsijat, joiden mukaan Asianajajaliitto oli hiljattain päättänyt ottaa naisia sisään, eikä vieläkään ole selvää, miten Ray pääsi asianajajaksi. Mutta hän oli, joten hän ei vain Howardin ensimmäinen musta nainen oikeudellinen valmistunut, mutta yksi vain pieni kourallinen naisia, jotka harjoittivat lakia aikaan, kun hän sai sisäänpääsy vuonna 1872.

Ray: n oikeuskäytännöstä tiedetään vain vähän—vain se, että se loppui nopeasti sekä tummaihoisiin että naisiin kohdistuneiden ennakkoluulojen vuoksi. Pian voittonsa jälkeen Martha Gadleyn tapauksessa Ray joutui sulkemaan praktiikkansa. Tummaihoisena naisasianajajana oleminen oli siihen aikaan niin uutta, että Ray kohtasi ennakkoluuloja eikä pystynyt turvaamaan tarpeeksi asiakkaita. 1880-luvulle tultaessa hän muutti New Yorkiin ja ryhtyi kansakoulunopettajaksi. Hän pysyi kuitenkin aktiivisena julkisissa asioissa sekä naisten äänioikeuden että mustien naisten tasa-arvon tukijana.

Rayn uraauurtavista saavutuksista huolimatta lakimiesammatti pysyi vuosien varrella pääosin vihamielisenä mustia naisia kohtaan. Nykyäänkin asianajajista 85 prosenttia on valkoisia ja vain 5 prosenttia mustia. Vähemmistönaisilla on edelleen merkittävä ero valkoihoisiin miesvanhempiin verrattuna.