seksiskandaalin paljastuttua monet—jopa ne, jotka eivät olleet itse joutuneet hyväksikäytetyiksi—julistivat äänekkäästi, että he ”eivät voisi koskaan antaa anteeksi” pappien hyväksikäyttäjille sitä, mitä he olivat tehneet.

molemmissa käsityksissä anteeksiannosta on jotain vikaa. Jälkimmäinen heijastaa aivan liian inhimillistä taipumusta olla antamatta anteeksi olivatpa olosuhteet millaiset tahansa. Se on asenne, johon Kristuksen opetukset anteeksiannosta on suunnattu.

entinen asenne kuvastaa päinvastaista ääripäätä, jossa vaaditaan kaikkia anteeksiannon muotoja olosuhteista riippumatta. Vaikka tämä hyper-anteeksiannon asenne pyrkii verhoutumaan Kristuksen opetuksiin, todellisuudessa se menee paljon pitemmälle kuin mitä Kristus pyytää meitä tekemään ja jopa mitä Jumala itse tekee.

Kristuksen tunnetuin anteeksiantoa koskeva käsky löytyy Isästämme: ”anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin olemme antaneet anteeksi velallisillemme” (Matt. 6: 12-ja se on velkoja kreikaksi, Vaikka the common English translation käyttää sanaa trespasses).

vain varmistautuakseen siitä, että ymmärrämme asian ytimen, Jeesus esittää tämän anomuksen erityisselitykseksi: ”sillä jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi heidän rikkomuksiaan, ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne” (Matt. 6:14–15).

so that ’ s it. Sinun on annettava anteeksi, jos haluat saada anteeksi.

Anteeksianto ja tunteet

tästä syntyy kiireellinen kysymys: Mitä tarkoittaa anteeksianto jollekulle? Tämä on tahmea asia, koska on olemassa tiettyjä asioita, jotka yleensä menevät nimellä anteeksianto, jotka ovat vaikeita tai mahdottomia tehdä.

esimerkiksi ajattelemme usein antaa ihmisille anteeksi siinä mielessä, että emme ole enää vihaisia heille, että meillä on lämpimiä, positiivisia tunteita heitä kohtaan. Kun sanomme ihmisille, että annamme heille anteeksi sen, mitä he tekivät, me usein hymyilemme ja yritämme antaa sellaisen vaikutelman, että meillä on lämpimiä tunteita, vaikka saatamme yhä tuntea vihaa.

koska anteeksiannomme Jumalan edessä on riippuvainen halukkuudestamme antaa anteeksi muille, ihminen, jolla on tunteisiin perustuva käsitys anteeksiannosta, voisi päätellä, että Jumala ei anna hänelle anteeksi ennen kuin hänellä on ruusuisia tunteita kaikkia kohtaan maailmassa. Tämä saisi hänet yrittämään luoda myönteisiä tunteita toisia kohtaan. Kun nämä tunteet eivät ole avoimia, se voi saada hänet pelkäämään pelastuksensa puolesta, emotionaalisesti kuivaksi, turhautuneeksi tai jopa vihaiseksi Jumalalle siitä, että hän asettaa pelastuksensa ehdoksi sen, millaisia tunteita hänellä on, kun hän ei pysty täysin hallitsemaan niitä. Siinä piilee epätoivo.

mutta tunteisiin perustuva näkemys anteeksiannosta on väärä juuri siitä syystä, että kaksi edellistä skenaariota kääntyvät päälle: emme hallitse tunteitamme täysin.

Toki niihin voi vaikuttaa. Jos jokin aihe saa meidät vihaiseksi, voimme yrittää ajatella jotain muuta. Voimme kysyä itseltämme kysymyksiä, kuten ” oliko se todella niin paha?”tai” mitä hyvää tästä voi seurata?”tai” mitä voin oppia tästä?”asettaa aiheen oikeisiin mittasuhteisiin.

mutta nämä ponnistelut tanssivat itse vihan ympärillä. He yrittävät vaikuttaa siihen ulkopuolelta. Emme voi mitenkään kurkottaa itseemme ja kääntää kytkintä, joka saa vihan katoamaan ja vaihtumaan ruusuisiin tunteisiin.

siihen, mitä emme voi hallita, Emme ole vastuussa. Koska meillä on vain epäsuora vaikutus tunteisiimme, voimme olla vastuussa siitä, miten pyrimme hallitsemaan niitä, mutta emme siitä, että meillä on niitä.

viha ja synti

viha ei itsessään ole syntistä. Ef. 4: 26: ssa Paavali kertoo meille: ”Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä; älkää antako auringon laskea vihanne päälle.”Mutta tämä kohta puhuu velvollisuudestamme hallita tunteitamme. Paul ei tarkoita, että meidän täytyy kirjaimellisesti päästä eroon vihastamme ennen auringonlaskua. Hän tarkoittaa, että älä hoivaa sitä. Anna olla. Kuten ennenkin, sitä emme voi taata, koska voimme vaikuttaa vain tunteisiimme.

Paavali kehottaa ”olemaan vihainen”, koska viha on osa ihmisluontoa. Se ei ole vain jotain, jonka perimme Adamilta. Jopa Jeesus itse suuttui (vrt. Markus 3: 5). Viha on jotain, minkä Jumala suunnitteli meihin, aivan kuten hän suunnitteli sen eräisiin muihin olentoihin. Sillä on hyödyllinen funktio. Se motivoi meitä suojelemaan asioita, jotka tarvitsevat suojelua, olivat ne sitten konkreettisia (kuten perhe) tai aineettomia (kuten Maine).

Tuomas Akvinolainen toteaakin, että ”pahuus voi löytyä vihasta, kun ihminen on vihainen, enemmän tai vähemmän kuin oikea järki vaatii. Mutta jos joku on vihainen oikean järjen mukaisesti, hänen vihansa ansaitsee ylistyksen ” (Summa Theologiae II-II:158:1).

viha ja anteeksianto

ongelmana on se, että koemme usein liikaa vihaa tai vihaa vääristä asioista, ja vihan motivoimana voimme epäoikeudenmukaisesti vahingoittaa auttamisen sijaan. Ylireagointi vihassa saa meidät satuttamaan sekä toisia että itseämme.

Jos ihmiset eivät harjoittaisi anteeksiantoa—jos pysyisimme vihaisina jokaisesta aiemmasta rikkomuksesta ja päättäisimme kostaa jokaisesta—yhteiskunta hajoaisi. Ihmiset eivät pystyisi työskentelemään yhdessä. Yhteiskunta on riippuvainen huomattavasta anteeksiannosta, siitä, että” antaa asioiden liukua ” toimiakseen, ja yksilöt, jotka eivät osoita tarvittavaa anteeksiannon tasoa, eristäytyvät muista.

näin ollen meidän täytyy jakaa vihamme, olla toimimatta sen mukaan. Tämä kuuluu siihen, että ihminen antaa anteeksi. Se tarkoittaa halukkuutta päästää irti siitä vihasta, jota joku on herättänyt meissä, vaikka menee tovi ennen kuin tunne katoaa. Tätä me usein tavoittelemme, kun pyydämme toisia antamaan meille anteeksi: että he ovat halukkaita päästämään vihasta irti.

se, mitä Anteeksianto ei ole

tietysti se, mitä me todella haluaisimme saadessamme jonkun anteeksiannon, on se, että asiat olisivat juuri niin kuin emme olisi koskaan loukanneet häntä. Haluaisimme asioiden palaavan entiselleen.

näin ei välttämättä tapahdu. Vaikka jonkun pahat tunteet meitä kohtaan hälvenisivätkin, varovaisuus voi määrätä, ettei hän kohtele meitä aivan samalla tavalla. Näin on erityisesti silloin, jos olemme rikkoneet luottamuksen häneen.

Harkitsehan edellä mainittuja äärimmäisyyksiä: jos joku on terroristi tai lasten hyväksikäyttäjä, niin—olkoonpa hän kuinka katuvainen tahansa—häntä ei yksinkertaisesti voida kohdella kuin hän ei olisi koskaan tehnyt rikoksiaan.

useimmat meistä eivät ole tehneet läheskään niin pahoja rikoksia, mutta periaate pitää edelleen. Aistimme sen vuorovaikutuksessamme muiden kanssa. Jos joku on rikkonut luottamustamme, voimme ehkä päästää irti vihastamme, mutta se ei tarkoita, että luottaisimme häneen uudelleen. Luottamuksemme on ansaittava.

Anteeksianto ei siis merkitse sitä, että jotakuta kohdeltaisiin ikään kuin hän ei olisi koskaan tehnyt syntiä. Se vaatisi meitä päästämään irti sekä järjestämme että vihastamme.

kirkko tunnustaa tämän periaatteen. Kiertokirjeessään Dives in Misericordia Johannes Paavali II toteaa, että ” anteeksiannon vaatimus ei kumoa oikeudenmukaisuuden objektiivisia vaatimuksia. . . . Missään evankeliumin sanoman kohdassa anteeksianto tai armo sen lähteenä ei merkitse antautumista pahaan, skandaaleihin, loukkaukseen tai loukkaukseen. Joka tapauksessa hyvitys pahasta ja skandaalista, vahingonkorvaus ja hyvitys loukkauksesta ovat anteeksiannon edellytyksiä ” (DM 14).

Preemptive Forgiveness?

meillä ei ole velvollisuutta antaa anteeksi ihmisille, jotka eivät sitä halua. Tämä on yksi suurimmista kompastuskivistä, joita ihmisillä on aiheeseen liittyen. Ihmiset ovat nähneet ”ehdotonta” anteeksiantoa ja rakkautta niin usein, että he tuntevat velvollisuudekseen antaa anteeksi jollekulle jo ennen kuin tämä on katunut. Joskus he jopa kertovat katumattomalle, että he ovat ennalta antaneet hänelle anteeksi (paljolti katumattoman harmiksi).

tätä meiltä ei vaadita.

harkitse Luukkaan 17:3-4: ää, jossa Jeesus sanoo: ”Jos veljesi tekee syntiä, nuhtele häntä, ja jos hän tekee parannuksen, anna hänelle anteeksi; ja jos hän tekee syntiä sinua vastaan seitsemän kertaa päivässä ja kääntyy sinun puoleesi seitsemän kertaa ja sanoo: ’Minä kadun’, sinun täytyy antaa hänelle anteeksi.”

huomaa, että Jeesus käskee antamaan hänelle anteeksi, jos hän katuu, ei siitä huolimatta, tekeekö hän niin. Jeesus näkee myös mielessään henkilön, joka palaa luoksesi ja myöntää väärintekonsa.

the upshot? Jos joku ei kadu, hänelle ei tarvitse antaa anteeksi.

Jos annat hänelle kuitenkin anteeksi, se voi olla ansiokasta, kunhan sillä ei muuten ole huonoja vaikutuksia (esim.rohkaisemalla tulevaan huonoon käytökseen). Mutta meiltä ei vaadita anteeksiantoa.

Tämä voi tuntua joistakin ihmisistä oudolta. He ovat saattaneet kuulla ehdotonta rakkautta ja anteeksiantoa saarnattavan niin usein, että ajatus siitä, ettei anneta erotuksetta anteeksi kaikille, kuulostaa heistä epähengelliseltä. He saattavat jopa kysyä: ”Mutta eikö olisi hengellisempää antaa anteeksi kaikille?”

ymmärrän tätä väitettä, mutta siihen liittyy kahden sanan vastaus: Jumala ei.

kaikille ei anneta anteeksi. Muuten me kaikki kävelisimme armon tilassa koko ajan emmekä tarvitsisi katumusta pelastuksen saavuttamiseksi. Jumala ei pidä siitä, että ihmiset ovat anteeksiantamattomia, ja hän on valmis antamaan anteeksi kaikille, mutta hän ei ole halukas pakottamaan sitä ihmisille, jotka eivät halua sitä. Jos ihmiset eivät kadu sitä, minkä he tietävät syntiseksi, he eivät saa anteeksi.

Jeesus kuoli kertaheitolla maksaakseen hinnan, joka riittäisi kattamaan kaikki elämämme synnit, mutta Jumala ei sovella anteeksiantoaan meille kertaheitolla. Hän antaa meille anteeksi, kun kadumme. Siksi me rukoilemme jatkuvasti ”anna meille syntimme anteeksi”, koska meillä on säännöllisesti uusia syntejä, joita olemme katuneet—jotkut jumalalliset ja jotkut kuolevaiset, mutta kaikki tarvitsevat anteeksiantoa.

Jos Jumala ei anna anteeksi katumattomille, eikä ole oikein sanoa ihmisille, että heidän täytyy tehdä niin, mitä meiltä vaaditaan?

Mitä anteeksianto on

Jeesus kutsuu meitä olemaan Jumalan kaltaisia armon osoittamisessa ”jotta olisitte taivaassa olevan isänne poikia” (Matt. 5:45). Miten Jumala siis antaa anteeksi?

Raamattu kertoo, että hän ”haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan ja tulevan totuuden tuntemukseen” (1. 2: 4) Ja hän ei ”toivo, että kukaan hukkuisi, vaan että kaikki pääsisivät parannukseen” (2.Piet. 3:9).

meillä pitäisi olla sama asenne. Meidän pitäisi tehdä hyvää jokaiselle sielulle, jopa kaikkein pahimmille. Riippumatta siitä, keitä he ovat tai mitä he ovat tehneet, meidän täytyy tehdä heidän lopullinen hyvä, joka on pelastus parannuksen kautta.

Mitä jos he eivät kadu?

voi toivoa, että he eivät olleet syyllisiä tekoihinsa ja siten pelastettavissa, että heihin vaikutti mielenterveyden häiriö, voimakas paine, tietämättömyys, indoktrinaatio tai jokin, joka vaikutti heidän arvostelukykyynsä niin, että he eivät olleet vastuussa teoistaan tekohetkellä.

mutta mitä jos olisivatkin?

voimme toivoa, että heidät saadaan katumaan. Itse asiassa, meidän pitäisi toivoa tätä jopa niille, jotka eivät olleet vastuussa teoistaan. Mutta katumukseen joutuminen vaatii usein syntien seurausten kärsimistä.

tässä kohtaa vanhurskas viha astuu kuvaan. Usein sanotaan, että viha on kostonhalua (vrt. ST II-II:158:1). Tämä esittää asian hieman ankarammin kuin monet nykyään haluaisivat sanoa sen, mutta suuttumukseen sisältyy halu, että loukkaava ihminen kokee syntiensä seuraukset. Ilman tätä halua tunne olisi jotain muuta kuin vihaa, kuten pelkkää turhautumista.

viha on vanhurskasta—oikeudenmukaisuuden mukaisesti—jos se edelleen pohjimmiltaan kohdistuu hyvään. Näin voi toivoa, että ihminen kokee rikkomustensa seuraukset ymmärtääkseen riittävästi, miten hän on loukannut toisia, ja opettaakseen häntä olemaan tekemättä niitä tulevaisuudessa.

kuitenkin, ”jos hän haluaa sellaisen rangaistuksen, joka ei ole ansainnut sitä, tai yli hänen ansionsa, tai jälleen vastoin lain määräämää järjestystä, tai ei asianmukaisen tarkoituksen—nimittäin oikeuden säilyttämisen ja virheiden korjaamisen—vuoksi, niin vihan halu on syntinen” (ibid., 2).

meille langenneessa tilassamme on niin helppoa luisua syntiseen vihaan, että Raamattu toistuvasti varoittaa meitä siitä, mutta Vihalla on perustarkoitus.

Jos ihminen, jonka kanssa olemme vihaisia, katuu, niin velvollisuus antaa anteeksi potkaisee. Tämä merkitsee sitä, että meidän täytyy olla halukkaita luopumaan vihastamme, koska hän ei enää ansaitse sitä. Saatamme tuntea sen vielä jonkin aikaa, ja voi jopa olla viisasta kertoa hänelle tämä korostaaksemme sitä läksyä, jonka hänen on täytynyt oppia. Mutta meidän täytyy hallita tunteitamme niin, että päästämme vihan valloilleen ja parhaan kykymme mukaan kannustamme sitä laantumaan.

Ja entä jos ihminen ei kadu, kun kaikki on sanottu ja tehty?

jossain vaiheessa meidän on annettava vihantunteemme laantua, ei hänen vaan meidän takiamme. Meidän ei ole hyvä pysyä vihaisina, ja se aiheuttaa kiusauksia syntiin. Lopulta meidän on päästettävä irti vihan tunteesta ja jatkettava elämää. Usein meidän on tehtävä niin silloinkin, kun joku ei ole katunut.

mutta mitä ihmiselle itselleen pitäisi toivoa? Katuen ymmärrämme, että on sopivaa, että hän saa haluamansa, vaikka se olisi ollut helvettiä. Tällainen on loppujen lopuksi Jumalan asenne niitä kohtaan, jotka valitsevat mieluummin kuoleman kuin elämän.