2.Marraskuuta 1906– Luchino Visconti:
”pidän melodraamasta, koska se sijaitsee juuri elämän ja teatterin kohtauspaikassa.”
Luchino Visconti ei ollut ainoastaan yksi 1900-luvun suurimmista elokuvaohjaajista, hän oli äärimmäinen inhimillinen arvoitus. Aristokraatti, Milanolainen kreivi, joka polveutui Kaarle suuresta, hän oli myös vannoutunut, elinikäinen kommunisti. Hänen parjaajansa julistivat:”hän äänestää vasenta, mutta elää oikein”.
hän omisti useita ylellisiä palatseja, jotka oli koristeltu hienolla maulla, jota hän esitteli koko elämänsä ajan. Hän oli aikakautensa tyylikkäimpiä miehiä. Hän eli suurimman osan elämästään avoimesti homomiehenä; hänen rikkautensa ja asemansa ansiosta hän pystyi siihen, samoin kuin hänen vihollisensa pilkkasivat häntä.
hänen mestariteoksensa the Leopard (1963) kokoaa yhteen suurimman osan teemoista, joita hänellä oli pakkomielle koko uransa ajan: viehtymys menneisyyteen ja kuinka modernisaatio muutti lopullisesti rauhallisemman ja elegantimman elämäntavan; Italian myrskyisä politiikka; vanhenemisprosessin väistämätön vaikutus jokaiseen ihmiselämään; ja aina, mikä tärkeintä, perhe kaikkine toisiinsa kietoutuneine tunneperäisine jännitteineen.
leopardi on upeaa katseltavaa, jossa elävästi lavastetut sotakohtaukset tuovat mieleen italialaisen nationalismin, ja kauniit pienemmät kotimaiset hetket. Visconti osasi tehdä eeppisen elokuvan, joka oli täynnä sen ylenpalttista huolellisuutta ja yksityiskohtia. Hän ajoi tuottajansa hulluiksi vaatimuksillaan aitoudesta, täyttämällä pulloja oikealla vodkalla veden sijaan ja avaamattomilla lipastojen laatikoilla, jotka oli täytetty silkkipaidoilla. Hänen perustelunsa oli: ”yleisö ei ehkä koskaan näe sitä, mutta näyttelijät näkevät”.
mutta, kuten niin monissa Viscontin elokuvissa, erityisesti Kuolema Venetsiassa (1971) ja lurjus Ludwig (1972), leopardi saattaa vaikuttaa hieman laiskalta, jossa on paljon dialogia eikä paljon toimintaa. Silti hän pärjää hyvin näyttelijöidensä kanssa: Claudia Cardinalen kauniin, vapaamielisen perijättären, Alain Delonin loisteliaan komean nuoren upseerin ja erityisesti Burt Lancasterin majesteettisen melankolisena prinssinä, joka vastahakoisesti kohtaa kuolevaisuuden, muotokuvan, jonka Lancaster pohjasi Viscontiin itseensä.
tämän kolmituntisen elokuvan viimeinen kolmannes sijoittuu suureen gaalaan, ja se on yksi elokuvien suurimmista jaksoista, totaalinen virkistys, joka vie sinut sisään ja saa sinut tuntemaan jokaisen huumaavan hetken, ensimmäisten saapujien varhaisesta riemusta valssin kautta, joka on asetettu vasta löydettyyn Verdi-sävellykseen, aina viimeisiin hetkiin aamunkoitteessa muutaman juhlavieraan ollessa vielä tanssilattialla orkesterin kärsivällisesti soidessa pois. Visconti ammensi elokuvaan omaa huomattavan eloisaa elämäänsä, vaikka se pohjautuukin Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin vuodelta 1958.
Visconti varmasti tiesi sodasta, sillä Gestapo oli vanginnut hänet, koska hän oli suojellut kommunistisen vastarintaliikkeen jäseniä palazzossaan. Hän kuvasi vanginvartijansa teloituksen ”Conversation Piece” – elokuvaan (1974), joka oli hänen toinen elokuvansa Lancasterin kanssa.
se lienee Viscontin omaelämäkerrallisin elokuva. Hän lainaa elementtejä omasta elämästään rakastajansa, näyttelijä Helmut Bergerin kanssa, jonka hahmo ottaa täysin haltuunsa Lancasterin näyttelemän yksinäisen, amerikkalaisen vanhan professorin elämän hienovaraisimmassa vivahteikkaassa roolisuorituksessaan. Lancasterin professori elää yksinäistä elämää ylellisessä palatsissa Roomassa. Hänen hahmonsa kärsii, kun hänen puhelimensa monopolisoivaa huijaria esittävä Berger poimii rough trade-pelin tuodakseen takaisin palazzoon. Vanha professori kuolee, ja hänen hautajaisiaan kuvaillaan seuraavasti:
”… johon osallistui Rooman jokainen huora, joka oli pukeutunut mustiin kuin leskien paraati, ja jota seurasivat kaikki narkkarit, huijarit, lepakot ja joukko hinttejä.”
Viscontin omat hautajaiset vuonna 1976 olivat paljon arvokkaammat, ja niissä oli läsnä Italian kommunistisen puolueen jäseniä. Hautakirjoitukseksi hän valitsi W. H. Audenin runon, jota lainataan hänen elämäänsä kuvaavassa Conversation Piece-teoksessa:
kun näet reilun muodon
Chase it
ja jos mahdollista embrace it
Be it a girl or a boy
Don ’ t be bashful, be brash, be fresh
2.marraskuuta 1913 – Burton Stephen Lancaster:
” olemme kaikki unohtuneet ennemmin tai myöhemmin. Mutta ei elokuvia. Muuta muistotilaisuutta ei tarvitsisi tai toivoisi.”
näyttelijä, tuottaja, voimistelija, ikonoklasti, Burt Lancaster oli alusta asti tähti. Hän työskenteli elokuvissa ja näyttämöllä vuosina 1946-1991. Hän oli neljä kertaa ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja voitti kerran työstään elokuvassa Elmer Gantry vuonna 1960. Hän voitti roolisuorituksestaan Golden Globen sekä baftat Alcatrazin Lintumiehestä (1962) ja Atlantic Citystä (1980).
hänen roolinsa olivat niin vaihtelevia, että on vaikea osoittaa, mistä hänen poikkeuksetta voimakas valkokangasesiintymisensä johtuu. Pitkä ja pehmeäpuheinen Lancaster oli mielikuvituksellisempi ja herkempi kuin hänen lihaksikas, maskuliininen tapansa voisi antaa ymmärtää. Hän näytteli poliiseja ja roistoja, kiusaajia, cowboyta ja swashbucklersia, mutta myös hajanaista joukkoa kummajaisia, tuoden pakottavaa vakaumusta kaikkiin rooleihinsa. Fyysisenä näyttelijänä Lancaster oli älykkäämpi kuin yleisö tiesi.
hänen inspiroituneimpia esityksiään ovat paha, voittamaton, tuuliviiri ja voimakas juorukirjailija elokuvassa Sweet Smell of Success (1957), valeevankelista elokuvassa Elmer Gantry (1960) ja tietenkin 1800-luvun prinssi Viscontin elokuvassa The Leopard.
voittaessaan Oscarinsa Elmer Gantry vaati:
”olin vain oma itseni.”
on myös suosikkini Lancasterin esitys: uimari (1967). Kun elokuva meni tuotantoon, tarinan kirjoittanut John Cheever kirjoitti:
”Burt Lancaster on 52. Notkea, komea ja kirurgisten viiltojen runtelema. hän näyttää sekä nuorelta että vanhalta, mestarilliselta ja kyynelehtivältä.”
Lancaster pystyi hädin tuskin uimaan, kun hän otti osan ned Merrill, Connecticut esikaupunkialueella kanssa sanaton salaisuus, joka ui kotiin läpi naapureiden altaat, kun sää, ja naapurit, saada kylmempi ja tummempi. Hän harjoitteli kovaa, aivan kuten Jim Thorpe: All-American 1951, palkkaamalla valmentaja UCLA miesten vesipallo joukkue, koska hän ei halunnut loukata todellisia uimareita yleisössä.
hän kivettyi Barbara Stanwyckin kanssa puhelimessa elokuvassa Sorry, Wrong Number (1948), tappeli Shirley Boothin kanssa elokuvassa Come Back, Little Sheba (1958) ja kastui Deborah Kerrin kanssa elokuvassa From Here To Eternity (1953).
pikkutekijänä Atlantic Cityssä Louis Mallen nyökytellessä film Noirille tai hyväntahtoisena öljymiehenä Local Herossa (1983) Lancaster todisti olevansa tähti vielä uransa loppuvaiheessa.
Lancaster syntyi New Yorkissa ja varttui Harlemissa. Koulussa hän oli urheilija. Hän voitti athletic stipendin New Yorkin yliopistossa, mutta keskeytti vuoden kuluttua muodostaa akrobaattinen joukkue koulukaveri, pikkunimeä Nick Cravat, joka myöhemmin ollut tukevat roolit monissa hänen elokuvia. Heitä kutsuttiin Lang ja Cravat-nimillä, ja heillä oli vaakatangot-esitys Federal Works Circuksessa.
hän palveli Yhdysvaltain armeijassa toisen maailmansodan aikana esiintyen joukoille Pohjois-Afrikassa ja Italiassa.
palattuaan NYC: hen Lancasteria luuli näyttelijäksi tuottaja, jonka hän sattui tapaamaan. Tuottaja pyysi häntä lukemaan roolia Broadway-näytelmässä ja sai kovan kersantin roolin elokuvassa ”metsästyksen ääni” (1945). Näytelmä kesti vain muutaman viikon, joten Hollywoodin kykyjenetsijä ehti bongata Lancasterin.
seuraavana vuonna hän teki elokuvadebyyttinsä elokuvassa ”The Killers” (1946), joka perustui Ernest Hemingwayn novelliin. Se teki Lancasterista tähden.
samana vuonna kaikissa Pojissani hän esitti sotilasta, joka palaa sodasta syyttääkseen isäänsä (Edward G. Robinson) viallisten lentokonemoottoreiden valmistamisesta ja vahingossa veljensä tappamisesta; ja suudellessaan verta käsistäni hän oli syyllinen-ratsastava murhaaja, joka löytää suojan Joan Fontainen sylistä.
vuonna 1948 Lancaster perusti agenttinsa Harold Hechtin kanssa oman tuotantoyhtiön. Yhdessä he tuottivat draaman Marty (1955), jonka pääosissa olivat Ernest Borgnine ja Betsy Blair, voittaen parhaan elokuvan Oscarin; western Vera Cruz (1954), jossa Lancaster virnistävänä hevosvarkaana Gary Cooperia vastapäätä; Trapeze (1956), jossa hän heiluu Tony Curtisin ja Gina Lollobrigidan kanssa. Pelattuaan Wyatt Earpin klassinen western Gunfight At the OK Corral (1956), Lancaster antoi hieno ja kekseliäs suorituskykyä Rainmaker (1956) kuin huijari vastapäätä Katharine Hepburn.
kuin osoittaakseen monipuolisuutensa ja makunsa itsenäisenä tuottajana, hän päätti tehdä elokuvaversion homon näytelmäkirjailija Terence Rattiganin erillisistä pöydistä tuottaen ja esittäen vasemmistolaista toimittajaa, joka törmää Rita Hayworthin esittämään ex-vaimoonsa hotellissa. Hän on erittäin hyvä tuijottamaan merta.
hän voitti toisen palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla elokuvasta ”not acting” elokuvasta ”Birdman of Alcatraz” (1962), jossa hän esitti vankilavankia, jolla oli vain lintuja pitääkseen hänelle seuraa 40 vuoden eristyssellissä. Lancaster löysi todellista syvyyttä introspektiivisessä roolissa.
Lancaster oli liberaalien poliittisten aatteiden kannattaja ja puhui usein rasismia vastaan, muun muassa marssilla Washingtonissa 1963. Hän vastusti äänekkäästi Vietnamin sotaa ja oikeistolaisia poliittisia liikkeitä. Vuonna 1985 Lancaster liittyi taisteluun HI-virusta/aidsia vastaan läheisen ystävänsä Rock Hudsonin kerrottua sairaudestaan julkisuuteen.
Lancasterin näyttelijänura päättyi hänen saatuaan vuonna 1990 aivoinfarktin, jonka seurauksena hän halvaantui osittain ja kykeni puhumaan. Hänen lopputekstit rullattu 1994, vain 13 päivää vaille hänen 81. syntymäpäivä. Hänet tuhkattiin, eikä hänen pyynnöstään järjestetty muisto-tai hautaustilaisuutta.
Lancaster oli naimisissa kolme kertaa ja hänellä oli monia suhteita costarseihinsa. Hollywoodissa kiersi vuosia huhuja, että hän olisi biseksuaali. Hänen rakkautensa suihinottojen vastaanottamiseen oli avoin salaisuus samoin kuin hänen ilmeisen välinpitämättömyytensä siitä, kuka palvelun tarjosi. Suurin osa hänen elokuvistaan on vailla kiihkeää romantiikkaa, lukuun ottamatta tuota kuuluisaa poikkeusta. Kun hänestä tuli menestyvä tuottaja, Hecht kysyi, miksi hän palkkasi niin paljon homoja. Hänen vastauksensa oli, että he olivat parhaita. Paras siinä, mitä hän ei sanonut.
