kuten Uuden testamentin kaanonin historia osoittaa, seitsemän niin sanottua katolista kirjettä (eli Jaakob, I ja II Pietari, I, II ja III Johannes ja Juudas) olivat viimeisiä kirjallisuudesta, jotka ratkaistiin ennen idän ja lännen sopimusta vuonna 367. 2000-ja 300-luvuilla vain minä Johannes ja minä Pietari tunnustettiin yleisesti, ja vielä kaikkien seitsemän hyväksymisen jälkeenkin heidän vaihteleva asemansa kreikkalaisissa käsikirjoituksissa ja varhaisissa käännöksissä paljasti jonkin ristiriidan heidän sisällyttämisestään. Nimitys katoliset kirjaimet tunnettiin ja sitä käytti jo kirkkohistorioitsija Eusebios 300-luvulla seitsemän kirjeen ryhmästä, joista hän mainitsee erityisesti Jaakobin ja Juudaan. Sana katolinen tarkoitti yleistä-eli koko universaalikirkolle osoitettua, erotuksena esimerkiksi tietyille yhteisöille tai yksilöille osoitetuista Paavalin kirjeistä. Varhaisin tunnettu kirjeeseen viittaavan adjektiivin ”katolinen” esiintyminen on Montanolaisvastaisen Apollonioksen (n. 197) moittiessaan Montanilaista kirjailijaa, joka ”uskalsi apostolia jäljitellen säveltää katolisen kirjeen” yleisopetusta varten. Origeneen aikana (n. 230) sanaa katolinen käytettiin myös Barnabaan kirjeestä sekä I Johanneksesta, I Pietarista ja Juudaasta.

lännessä ”katolinen” sai kuitenkin kristillisessä käytössä merkityksen, joka viittasi arvotuomioon ortodoksisuudesta tai yleisestä hyväksynnästä. Niinpä Länsi käytti sitä kaikissa Uuden testamentin kirjeissä, jotka olivat kaanonissa yhdessä neljän evankeliumin ja Apostolien tekojen kanssa. Kaikkia niitä kirjeitä, joita pidettiin arvovaltaisina ja samanarvoisina Paavalin kirjeiden kanssa, sanottiin sen tähden kanonisiksi lännessä. Vasta keskiajalla sekä Itä että Länsi nimittivät nuo seitsemän ”katolisiksi epistoloiksi” siinä mielessä, että ne oli osoitettu koko kristilliselle kirkolle, jotta ne voitaisiin erottaa kirjeistä, joilla oli erikoisempia osoitteita. Ellei pääperinne olisi sijoittanut Heprealaiskirjeitä Pauline corpukseen, se olisi ehkä mieluummin luettu katolisten kirjeiden joukkoon. Heprealaiskirje piti kuitenkin ”Paavalia” pikemminkin kuin ”katolista” siinä, että se esitti laajan teologisen todistelun, johon lopussa sovellettiin parenesiaa (neuvoa tai neuvoa).

nämä seitsemän kirjainta on ryhmitelty yhteen huolimatta niiden erilaisesta kirjoittajuudesta ja ajoituksesta, koska niillä kaikilla on useita yhteisiä piirteitä. Vaikka kolme Johanniinikirjettä, ja erityisesti minä Johannes, ovat selvästi Johanniinisia luonteeltaan, neljä muuta katolista kirjettä ovat erityisen kiinnostavia juuri siksi, että niistä puuttuu vahvoja persoonallisia tai erikoisia piirteitä sekä teologisilta että eettisiltä kannanotoiltaan. Tämä ominaisuus tekee heistä hyvän lähteen varhaiskristittyjen enemmistön hurskauden ja elämäntavan ymmärtämiselle. Nämä kirjeet eroavat Paavalin kirjeistä siinä, että ne näyttävät kirjoitetun yleiseen levitykseen koko kirkossa, eikä vain tietyille seurakunnille. Vaikka Paavali kirjoitti lähetystyöntekijänä, joka oli vastuussa hänen viimeaikaisista Pakanakäännynnäisistään, nämä kirjeet käsittelevät vakiintuneita seurakuntia yleisemmin. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Minä Pet. 2: 12 sana pakanat viittaa ”ei-kristityt” ilman tietoisuutta sen vanhempi ja Pauline merkitys ”ei-juutalaiset.”

katolisten kirjeiden tarkoituksena on vastata koko kirkon kohtaamiin tavallisiin ongelmiin: väärien oppien kumoaminen, evankeliumin sanoman eettisten seuraamusten vahvistaminen, yhteiseen katekeettiseen ja moraaliseen aineistoon osallistuminen ja rohkaisun antaminen Parusian viivästymisen edessä ja voiman antaminen mahdollisen marttyyrikuoleman edessä roomalaisten vainojen alla. Ne ohjaavat tavallista Kristittyä hänen jokapäiväisessä elämässään kirkossa.

katolisissa kirjeissä on säilynyt huomattava eettisten teemojen ja sitaattien yhteinen perintö. Tällaiset teemat ja sitaatit (Vanhasta testamentista) periytyivät perinteisesti, joskin kirjoittajat tulkitsivat niitä itsenäisesti tilanteidensa mukaan. Esimerkiksi Sananlaskujen 3. luvun jakeessa 34, joka osoittaa Jumalan halveksivan pilkkaajia ja suosivan nöyriä, käytetään Jaakobin 4.luvun jakeessa 6 varoituksena sekaantumisesta maailmaan ja kehotuksesta alistumiseen ja nöyryyteen, mutta I Pietarin 5. luvun jakeessa 5, se kehottaa kristittyjä nöyryyteen ja alistumiseen suhteessa toisiinsa seurakunnassa ja veljeydessä. Koska katoliset kirjeet edustavat yhteistä kristillisen opetuksen joukkoa, niissä on päällekkäisiä kohtia, mutta ne tulevat pikemminkin jaetusta perinteestä kuin kirjallisesta riippuvuudesta. Alkukirkossa ylistetyt hyveet eivät ole erityisen kristillisiä, vaan ne ovat usein yhtäpitäviä hellenistisessä kulttuurissa viljeltyjen hyveiden kanssa, joskus Juutalaisella hellenistisellä painotuksella. Armon ja hyveen teko, jota arvostetaan sekä juutalaisessa että hellenistisessä perinteessä, on ruumiillistunut vieraanvaraisuudessa (esim.Pietari 4:9). Samoin Hellenistisiä luetteloita hyveistä ja paheista esiintyy tarpeen mukaan varhaisen pakanallisen hellenistisen perinteen yleiskokoelmasta, jota sovellettiin kristillisiin yhteisöihin. Näissä kirjeissä, teologinen ja credal lausuntoja kudotaan ja käytetään välitöntä eettistä soveltamista. Näin ne eroavat Pauline-tyylisestä laajojen teologisten osioiden tyylistä yhdistettynä eettisiin sovelluksiin, jotka seuraavat kirjeen lopussa.

katolisissa kirjeissä kristittynä olemisen tuli olla maailman vastaista, vähemmistökirkon jäsen ja siten milloin tahansa todennäköisesti tulla kutsutuksi uskon todistajaksi ja ehkä kärsiä ja kuolla sen puolesta. Eskatologiset kokeet ovat tulossa (esim. 1:6f., 4: 12-19; II Piet. 3: 2-10; I Joh. 2: 18 ff., 4:1-4; Juud. 17 ff.), ja kristitty pitää valheellista profetiaa ja harhaoppia sekä vihamielistä maailman kohtaamista osana koettelemuksia. Vainon, kärsimyksen ja loppukoetuksen eli lopullisen ”koetuksen” ilon teema perustuu Kristuksen voittoon näistä tapahtumista ja siihen, että hän tuntee olevansa yhteisönsä jäsen. Kristityn tulee siis osoittaa alamaisuutta, kostamattomuutta, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, hyvää käytöstä ja tottelevaisuutta esivalloille, koska hänen todistuksensa täytyy olla nuhteeton, kun hänen uskoaan koetellaan maailmassa, oikeussalissa ja marttyyrikuolemassa.

Jaakobin kirje

Jaakobin kirje on itse asiassa varhaiskristillistä hurskautta eniten edustava kirje, vaikka sen sisällössä ei usein arvostellakaan olevan mitään erityisen kristillistä, lukuun ottamatta sen ilmaisua ”Herra Jeesus Kristus” ja sen tervehdystä suurelle yleisölle, joka on kuvattu kahtenatoista heimona hajaannuksessa (diasporassa). Se ei kuvaa alkuseurakunnan opetuksia lähetyssaarnaajasuuntaan, vaan seurakunnalle, joka elää hajallaan maailmassa tietäen uskon perusasiat, mutta tarviten opetusta arkisissa eettisissä ja yhteisöllisissä asioissa perinteisin arvosteluin varallisuudesta ja asemasta. Kirkkokurin ja parantamisharjoituksen asioissa painotetaan rukoilemista, voitelua ja synnin tunnustamista, jotta sairaiden parantuminen tapahtuisi. Järkkymättömyys, jopa ilo, vainossa perustuu puhtaaseen uskontoon, johon liittyy vahvoja eettisiä vaatimuksia, kuten 1.luvun jakeissa 2-4 ja 19-27 todetaan.

väittelyllä siitä, miten Jaakobin lausunto ”Usko ilman tekoja on kuollut” vertautuu Paavalin Roomalaiskirjeessä esittämään ”vanhurskauttamiseen uskon kautta ilman tekoja”. Kristillisyyden historian kannalta keskeisessä keskustelussa on yleensä sivuutettu se yksinkertainen tosiasia, että Paavali puhuu” lain teoista ”ja viittaa niihin” tekoihin”, jotka jakavat juutalaisia ja pakanoita—esimerkiksi ympärileikkaus-ja elintarvikelakeihin. Jaakob taas viittaa armon tekoihin. Näin ollen nämä kaksi väitettä eivät ole ainoastaan sovitettavissa yhteen, vaan niissä käsitellään varsin erillisiä ja erilaisia kysymyksiä. Jopa Paavali viittasi veljien keskinäiseen tukeen loistoisalla lauseella ”Kristuksen laki” (Gal. 6:2) ja tämä on sama kuin Jaakobin ”kuninkaallinen laki” (Jaak.2: 8). Paulinen kieli ei oletettavasti ollut Jaakobin mielessä. Jaakobin 2. luvussa Aabrahamin uskon esimerkkiä käytetään osoittamaan vanhurskauttamista teoilla. On huomattava, että Paavali käytti Aabrahamia myös vanhurskauden esikuvana osoittaakseen vanhurskauttamisen uskossa Roomalaiskirjeen 4. luvussa, mikä osoittaa jälleen näiden kahden kirjeen tarkoituksen ja asetelman eron.

ottaen huomioon kuvatun post-apostolisen tilanteen Jaakob, Sebedeuksen poika, joka kuoli marttyyrina ennen vuotta 44, ei olisi voinut olla kirjoittaja. Sisällöstä ei voinut päätellä myöskään Jaakobia, Herran veljeä ja Jerusalemin kirkon johtajaa; hänen marttyyrikuolemansa kerrotaan n. 62 Jaa. Jaakob on siis pseudepigrafinen, ja hänen tarkoituksenaan on saada apostolien auktoriteetti sen tarvitsemalle sanomalle. Kirjoitusajankohta on todennäköisesti 1. vuosisadan vaihteessa, ja sen osoittajia ovat koko kirkko.

Jaakobin 108 säkeistöstä 54 sisältää imperatiiveja—ilmeinen todiste siitä, että neuvoja korostetaan. Tällaisia kehotuksia esitetään yleisinä eettisen viisauden sanontoina, Hellenistisinä juutalaisina luetteloina hyveistä ja paheista sekä kristillisinä ja pakanallisina aforismeina, jotka joskus liittyvät stoalaisen kyynisen tyylin suosittuun saarnaamiseen.

luvussa 5 yhteisöä kehotetaan kärsivällisyyteen, järkkymättömyyteen ja hyvään käytökseen. Vanhan testamentin profeettoja, jotka puhuivat Herran nimessä, käytetään esimerkkeinä kärsimyksestä ja kestävyydestä odottaessaan tuomaria. Näin ollen kristitty kirjoittaja on saattanut yhdistää viittauksen Kristuksen Parusiaan Herran tulemiseen tuomiolla, tulkintaan ”Herran päivä” mielessään. ”Katso, tuomari seisoo ovella”, kuuluu kehotus: ”olkaa myös kärsivällisiä. Vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä ” (Luku 5, jakeet 8 ja 9).