syntynyt Pariisissa 2. helmikuuta 1754-kuollut Pariisissa 17. toukokuuta 1838.
naimisissa Mme Grand
Ministre des Relations extérieuresin kanssa 15.heinäkuuta 1797 – 20. heinäkuuta 1799 (28. Messidor, an V-2 Thermidor, an VII) ja 22. marraskuuta 1799 (1. Frimaire, an VIII)-9. elokuuta 1807
Ministre des affaires étrangères 13. toukokuuta 1814-20. maaliskuuta 1815 ja 9. heinäkuuta-26. syyskuuta 1815
président du Conseil 9. Heinäkuuta-26. syyskuuta 1815
aluksi pappi Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord oli Saint-Pierre-de-Reimsin seurakunnan kappalaisena vuonna 1775, missä ominaisuudessa hän oli läsnä Ludvig XVI: n kruunajaisissa. Hänestä tuli varakkaan Saint-Rémi-de-Reimsin luostarin apotti, ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1779. Hän lähetti kuitenkin enemmän aikaa Pariisiin (Rue Bellechasse) kuin luostariinsa omistautuen kahdelle intohimolleen, uhkapelaamiselle ja naisille. Isänsä väliintulon jälkeen vuonna 1788 kuningas teki hänestä Autunin piispan, jolloin hän sai paikan säätyvaltiopäivillä. Siellä hän kannatti ajatusta papiston omaisuuden luovuttamisesta kansalliseen käyttöön. Vuonna 1792 hänestä tuli diplomaatti, ja Lontoon ja Yhdysvaltojen residenssien jälkeen Directory nimitti hänet ulkoministeriksi. Hän tuki Bonapartea Brumairen vallankaappauksessa ja erosi tehtävästään heinäkuussa 1799, koska oli valmis palaamaan samaan virkaan marraskuussa silloisen ensimmäisen konsulin toimesta. Hän valvoi vuoden 1801 konkordaatin kirjoittamista. Vuonna 1802 paavi Pius VII poisti hänen kirkonkirouksensa ja salli hänen mennä naimisiin Mme Grand ’ n kanssa. Vuonna 1801 hän neuvotteli Lunévillen rauhansopimuksen Itävallan kanssa. Vuonna 1802 hän kävi neuvotteluja Britannian kanssa, minkä seurauksena Bonaparte allekirjoitti Amiensin rauhan, joka lopetti toisen liittouman. Keisariksi tultuaan Napoleon nimitti Talleyrandin Grand Chambellaniksi, jossa tehtävässä kamariherra osallistui toisiin kruunajaisiin. Hänet aateloitiin Beneventon prinssiksi 5. kesäkuuta 1806 ja hän osallistui Austerlitzin jälkeiseen neuvotteluun Pressburgin rauhansopimuksen alla. Lopulta vuonna 1807 hän neuvotteli Tilsittin rauhansopimuksen Venäjän kanssa ja solmi ensimmäiset yhteytensä Aleksanteri Isttiin. Tässä vaiheessa hänen poliittinen elämänsä saavutti merkittävän käännekohdan. Hän arvioi, että oli tullut aika tehdä Euroopassa yleinen rauha ja lähentyä Itävaltaa ja Britanniaa. Napoleon oli eri mieltä, ja tämä johti Talleyrandin eroilmoitukseen. Tunnustuksena palveluksistaan hänestä tehtiin kuitenkin yksi Napoleonin neuvonantajista ja varapresidentti électeur. Kun seitsemän vuotta o f se mi-eläkkeelle, vuonna 1814 hän päätti, että aika oli sitten kypsä paluuta Bourbons. Niinpä Talleyrandin neuvosta (ja Napoleonin määräyksistä huolimatta)keisarinna Marie-Louise ja Rooma siirrettiin 28. Jo 31. päivänä Talleyrand otti vastaan tsaarin saadakseen hänet vakuuttuneeksi Ludvig XVIII: n paluun välttämättömyydestä. Hänet nimitettiin väliaikaisen hallituksen johtoon (jonka senaatti laati yhteisymmärryksessä Preussin ja Itävallan kanssa) 1.huhtikuuta ja Napoleonin kukistuttua virallisesti (2. huhtikuuta), hän toivotti tervetulleeksi kreivi d ’Artois’ n, kuninkaan veljen, ja oli julkaissut lehdistössä, että ” mikään ei ole muuttunut Ranskalle. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että on vielä yksi ranskalainen! Palkkioksi palveluksistaan hänestä tehtiin ulkoministeri. Hän neuvotteli Pariisin rauhansopimuksen, jonka Ludvig allekirjoitti 30. toukokuuta – tämä palautti Ranskan sen rajoille 1792 lisäämällä muutamia muita alueita. Edustaen Ranskaa Wienin kongressissa, Talleyrand puolustaessaan Ludvigin legitimiteettiä onnistui hajottamaan liittoutuneet, Britannian ja Itävallan, jotka asettuivat Ranskan puolelle Preussia ja Venäjää vastaan. Salainen sopimus Ranskan, Britannian ja Itävallan välillä vahvisti hänen valtaansa. Sata päivää uhkasi pilata Talleyrandin työn. Hän vetosi jälleen kerran Ludvigin puolesta ja allekirjoitti manifestin, jonka mukaan ”Napoleon oli maailmanrauhan vihollinen ja häiritsijä”. Vaikka Ludvigin ja Talleyrandin suhteet heikkenivät hieman, liittoutuneet asettivat Talleyrandin Ludvigille nimellä Président du Conseil. Tämän jälkeen hän ei kuitenkaan tullut toimeen tsaarin kanssa tai kreivi d ’Artois – d’Artois julisti” Monsieur a fait beaucoup de Malin”. Kuningas antoi Talleyrandille jälleen tehtäväksi puolustaa Ranskaa liittoutuneita vastaan, jotka halusivat miehittää osan Ranskan alueesta ja vallata tiettyjä Ludvig XIV: n valtaamia linnoituksia, mutta Ludvig oli tyytymätön Talleyrandin suoritukseen ja arvosteli tämän kaukonäköisyyden puutetta. Kun ”Chambre i ntrouvable” valittiin, Talleyrandia pyydettiin aloittamaan rauhanneuvottelut. Pozzo di Borgo, Napoleonin elinikäinen kilpailija Korsikalta ja silloinen Venäjän suurlähettiläs, ilmoitti kuninkaalle, että vain Richelieu voi saattaa neuvottelut onnistuneesti päätökseen. Jotta näin kävisi, Talleyrand oli erotettava. Talleyrand erosi tehtävästään, koska tunsi häpeää. Kreivi d ’ Artois teki Kaarle X: ksi tultuaan Talleyrandista suuren Chambellanin, jossa ominaisuudessa hän oli jälleen läsnä kruunajaisissa. Louis-Philippe veloitettu häntä hänen viimeinen diplomaattinen tehtävä, nimittäin Lontooseen, jossa hän työskenteli lähentymisen Ranskan ja Englannin.
