satoja katolilaisia on julistettu pyhimyksiksi viime vuosikymmeninä, mutta harva on saanut ylistystä Äiti Teresalle, jonka paavi Franciscus asetti kanonisoimaan sunnuntaina, suureksi osaksi tunnustukseksi hänen palveluksestaan Intian köyhille.

”kun tulin täysi-ikäiseksi, hän oli elävä Pyhimys”, sanoo Los Angelesin arkkihiippakunnan apulaispiispa Robert Barron. ”Jos sanoisit:’ kuka on nykyään sellainen, joka todella ilmentää kristillistä elämää? kääntyisit Kalkutan Äiti Teresan puoleen.”

albaaniperheeseen entisessä Jugoslavian tasavallassa Makedoniassa syntynyt Agnes Bojaxhiu Äiti Teresasta tuli maailmankuulu omistautumisestaan puutteenalaisille ja kuoleville. Hänen vuonna 1950 perustamaansa uskonnolliseen seurakuntaan, The Missionaries of Charity, kuuluu nykyään yli 4500 uskonnollista sisarta eri puolilla maailmaa. Vuonna 1979 hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto elinikäisestä palveluksestaan.

humanitaarinen työ ei kuitenkaan yksin riitä katolisen kirkon kanonisointiin. Tavallisesti ehdokkaaseen on liityttävä vähintään kaksi ihmettä. Ajatus on, että ihmisen, joka ansaitsee pyhimyksen, täytyy todistettavasti olla taivaassa ja todella rukoilla Jumalaa niiden puolesta, jotka tarvitsevat parannusta.

Äiti Teresan tapauksessa intialaisnainen, jonka mahakasvain katosi, ja brasilialainen mies, jolla oli aivopesäkkeitä ja joka heräsi koomasta, pitivät molemmat dramaattista toipumistaan rukouksina, jotka esitettiin nunnalle tämän kuoltua vuonna 1997.

”pyhimys on ihminen, joka on elänyt suuren hyveellisen elämän, jota me katsomme ja ihailemme”, sanoo piispa Barron, joka on usein kommentoinut katolisuutta ja hengellisyyttä. ”Mutta jos se on kaikki mitä korostamme, me litistää pois pyhyys. Pyhimys on myös joku, joka on nyt taivaassa, elää tässä elämän täyteydessä Jumalan kanssa. Suoraan sanottuna ihme on todiste siitä.”

mikään muu Kristillinen kirkkokunta ei esitä tätä käsitystä yksilöstä taivaassa välittäjänä Jumalan ja ihmiskunnan välillä.

”se ei ole vähän yliluonnollista, se on täysin yliluonnollista”, sanoo pastori James Martin, S. J., jonka kirja My Life with The Saints kertoo hänen omasta hengellisestä matkastaan. ”Mutta se on monien ihmisten vaikeus uskonnon suhteen. Kutsu on sanoa: ’on olemassa jotain enemmän kuin järkevä mieli voi uskoa, ja onko se sinulle OK?””

roomalaiskatoliset auktoriteetit omaksuvat ajatuksen taivaasta tulevista ihmeistä niin luottavaisina, että kutsuvat skeptikkoja haastamaan heidät. Ennen kuin ehdokkaat kelpuutetaan pyhimykseksi, heidän ansiokseen luetut ihmeet on todistettava. Jos joku paranee yhtäkkiä rukoiltuaan pyhimystä, Vatikaani pyytää lääkäreitä vahvistamaan, ettei siihen ole lääketieteellistä syytä.

esimerkiksi 1700-luvun Kanadassa asuneen nunnan Marguerite d ’ Youvillen pyhimykseksi julistamista kannattanut ryhmä etsi vaihtoehtoista selitystä parantumatonta leukemiaa sairastavan naisen äkilliselle toipumiselle, kun tämä oli rukoillut nunnaa 200 vuotta nunnan kuoleman jälkeen. Tehtävä meni Tri Jacalyn Duffinille, Ontarion Queen ’ s Universityn hematologille.

Duffin suostui tekemään tutkimuksen, mutta vasta varoitettuaan ryhmää siitä, ettei hän itse ollut uskovainen.

”paljastin heille ateismini”, Duffin sanoo. ”Kerroin heille, että mieheni oli juutalainen, enkä ollut varma, haluaisivatko he minua enää. Ja he ilahtuivat!”

ryhmä järkeili, että jos Duffin ateistina totesi, ettei ollut tieteellistä syytä, että naisen olisi pitänyt toipua, kuka voisi epäillä, että kyseessä oli ihme? Tutkittuaan naisen toipumista Duffin myönsi, että naisen paraneminen oli — paremman sanan puutteessa — ihmeellistä.

kokemuksen kiehtomana Duffin tutki satoja muita ihmetarinoita, jotka on kronikoitu Vatikaanin arkistoon Roomassa. Hän tuli pois vakuuttuneena siitä, että” ihmeitä ” todella tapahtuu.

”myöntääkseen, että epäuskoisena ei tarvitse väittää, että se oli yliluonnollinen olento, joka sen teki”, Duffin sanoo. ”Täytyy myöntää nöyryyttä ja hyväksyä, että on asioita, joita tiede ei pysty selittämään.”

muutamiin viime vuosien ihmetarinoihin on liittynyt ei-lääketieteellisiä tilanteita, kuten se, että Espanjassa kirkon keittiössä vuonna 1949 valmistettu pieni riisipannu osoittautui riittäväksi ruokkimaan lähes 200 nälkäistä, kun kokki oli rukoillut paikallista pyhimystä. Yli 95 prosenttia kanonisointia tukevista tapauksista liittyy kuitenkin sairaudesta parantumiseen.

kovan luokan rationalistit eivät todennäköisesti näkisi tällaisia tapauksia todisteena ”ihmeestä”, vaikka tunnustavatkin, ettei niillä ole vaihtoehtoista selitystä. Toisaalta hartaat katolilaiset lukevat tällaiset tapahtumat auliisti Jumalan syyksi, olkootpa ne miten salaperäisiä tahansa.

”tavallaan on vähän ylimielistä meiltä sanoa, että ennen kuin voin uskoa Jumalaan, minun täytyy ymmärtää Jumalan teitä”, Martin sanoo. ”Minusta se on aika hullua, että voisimme mahduttaa Jumalan mieleemme.”

Kanonisointimenettelyissä on viime vuosina tehty useita uudistuksia. Paavi Franciscus on asettanut muutoksia, jotta ehdokkaan edistäminen ei olisi vähemmän järjestäytyneen lobbauksen kohteena. Vatikaanin viranomaiset haastattelevat rutiininomaisesti ainakin muutamia ihmisiä, jotka epäilevät jonkun sopivuutta pyhimykseksi. (Niihin, joihin äiti Teresan arvostelun alkuvaiheessa otettiin yhteyttä, kuului Christopher Hitchens, joka kirjoitti erittäin kriittisen arvion Äiti Teresan työstä kutsuen häntä ”fanaatikoksi, fundamentalistiksi ja huijariksi.”)

myös ihmevaatimus on muuttunut ajan myötä. Vuonna 1983 Johannes Paavali II vähensi pyhimykseksi julistamiseen vaadittavien ihmeiden määrän kolmesta kahteen, yhden ensimmäiseen vaiheeseen — autuaaksi julistamiseen — ja yhden kanonisointiin.

jotkut katoliset johtajat ovat vaatineet ihmeiden vaatimuksesta luopumista kokonaan, mutta toiset vastustavat tätä kiivaasti. Piispa Barron sanoo, että ilman pyhimyksen ihmevaatimusta katolinen kirkko tarjoaisi vain vesitettyä kristinuskoa.

”se on liberaalin teologian ongelma”, Barron sanoo. ”Sillä on taipumus kesyttää Jumala, tehdä kaikesta hieman liian siistiä ja primmiä ja siistiä ja järkevää. Pidän siitä, miten ihmeet ravistelevat meitä liian helposta rationalismista. Me vakuuttaa kaiken hienoa nykyaikaa ja tieteet, mutta en aio vakuuttaa, että se on kaikki on elämässä.”

eräässä mielessä Äiti Teresan pyhimys saattaa puhua nykyisille katolilaisille tavalla, jolla aiemmat kanonisoinnit eivät. Martin, Jesuiittalehden America toimittaja, huomauttaa, että äiti Teresa: Come Be My Light julkaisi postuumisti kokoelman yksityisiä päiväkirjojaan ja kirjeitään, ja nunna, jota kunnioitettiin niin laajalti hänen hengellisen puhtautensa vuoksi, tunnusti, ettei hän itse tuntenut Jumalan läsnäoloa.

”sielussani tunnen juuri sen kauhean menetyksen tuskan”, hän kirjoitti, ”että Jumala ei halua minua, että Jumala ei ole Jumala, että Jumalaa ei ole olemassa.”

Martinin mukaan äiti Teresa käsitteli tällaista tuskaa kertomalla Jumalalle: ”vaikka en tunne sinua, uskon sinuun.”Hän sanoo, että tämä uskon lausunto tekee hänen esimerkistään merkityksellisen ja merkityksellisen nykyajan kristityille, jotka myös kamppailevat epäilyksen kanssa.

”ironisesti”, hän sanoo, ”tästä perinteisimmästä pyhimyksestä tulee nykyajan pyhimys.”