nuoruuden ja ruumiillisen elämän säilyttämistä korostavassa kulttuurissa marttyyrikuoleman käsite tuntuu kyllä vieraalta. Katekismuksen mukaan marttyyrikuolema on ”korkein todistus uskon totuudesta: se merkitsee todistuksen antamista kuolemaan asti” (#2473). Sen sijaan että marttyyri luopuisi uskostaan, hän todistaa poikkeuksellisella lujalla mielellä siitä uskosta, että Kristus kärsi, kuoli ja nousi kuolleista pelastukseksemme, ja katolisen uskomme totuuksista. (Sana marttyyri itse tarkoittaa ” todistaja.”)
Pyhä Raamattu todistaa niiden miesten ja naisten rohkeudesta, jotka olivat halukkaita kuolemaan marttyyreina sen sijaan, että olisivat luopuneet uskostaan tai olleet uskottomia Jumalan laille. Vanhassa testamentissa Susanna mieluummin kuoli kuin taipui kahden epäoikeudenmukaisen tuomarin syntisiin himoihin (Daniel 13). Johannes Kastaja kieltäytyi sovittelemasta pahuuden kanssa eikä lakannut koskaan tunnustamasta Jumalan lakia; lopulta hän ”antoi elämänsä todistukseksi totuudesta ja oikeudesta” (Pyhän Johanneksen Mestausjuhlan alkurukous). St. Stefanus, yksi kirkon ensimmäisistä diakoneista, oli myös ensimmäinen marttyyri (AP. t. 6: 8ff), jota seurasi apostoli Jaakko suurempi (AP. t. 12: 2).
näiden marttyyrien todistus yhtyy Ilmestyskirjan apokalyptiseen näkyyn. Täällä Pyhä Johannes näki enkeleitä ja pyhimyksiä jokaisesta kansasta ja rodusta, ihmisistä ja kielistä, seisomassa valtaistuimen ja Karitsan edessä. He huusivat: ”pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta! Kun heiltä kysyttiin, keitä he olivat, vastaus tuli: ”nämä ovat ne, jotka ovat selvinneet suuresta koettelemuksesta”; he ovat pesseet pitkät viittansa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.”(Kerro Ilm. 7: 9-17.)
marttyyrikuoleman taustalla oleva hengellinen järki on sellainen, joka jokaisen kristityn on hyväksyttävä. Opettaessaan todellisen opetuslapseuden edellytyksiä Herramme vakuutti: ”jos mies haluaa tulla perässäni, hänen täytyy kieltää itsensä, ottaa ristinsä ja alkaa seurata jalanjälkiäni. Joka tahtoo pelastaa henkensä, se kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, se löytää sen. Mitä hyötyä ihminen osoittaisi, jos hän voittaisi koko maailman ja tuhoaisi samalla itsensä?”(Matt.16:24-26). Niin, Kristityn täytyy olla valmis kantamaan Herramme ristiä, vaikka se merkitsisi elämän hylkäämistä tässä maailmassa.
Näin tehdessään tällainen kristitty saa kuitenkin siunauksen Jumalan silmissä. Autuuksissa, niissä oikeissa elämänasenteissa, jotka tuovat siunatun yhteyden Jumalaan, toistuu kahdeksas autuus: ”Autuaita ovat ne, joita vainotaan pyhyyden tähden; Jumalan hallitus on heidän.”Lisäksi Jeesus personoi tämän autuuden:” Autuaita olette te, kun he minun takiani solvaavat teitä ja vainoavat teitä ja panettelevat teitä kaikin tavoin.”Pointti ei kuitenkaan ole vain kärsimys tässä Ja nyt uskon tähden, vaan rohkea hellittämättömyys, joka antaa tietä iankaikkiselle elämälle: ”iloitkaa ja iloitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaassa.”(Confer Matteus 5: 10-12.)
tämä hengellinen järki heijastuu kauniisti varhaiskirkkomme marttyyrien todistuksessa roomalaisten vainojen aikana. Esimerkiksi Pyhä Ignatios Antiokialainen (k. 110), joka oli Antiokian kolmas piispa Pyhän Evodioksen jälkeen (joka oli seurannut apostoli Pietaria), ja joka oli ollut Pyhän Pietarin oppilas. Keisari Trajanus tuomitsi apostoli Johanneksen, ja hänet tuomittiin Areen petojen syömäksi. Matkalla Roomaan, missä hän kuolisi, hän kirjoitti seitsemän kirjettä, joista yhden roomalaisille, joissa hän muisteli odottavaa kuolemaansa: ”salli minun joutua petojen syömäksi, sillä ne ovat minun tieni tavoittaa Jumala. Minä olen Jumalan vehnä, ja petojen hampaat jauhavat minut, jotta minusta tulisi Kristuksen puhdas leipä,” ja myöhemmin ”eivät maailman nautinnot eivätkä tämän aikakauden valtakunnat ole minulle hyödyksi. Minun on parempi kuolla liittyäkseni Kristukseen Jeesukseen kuin hallita maan ääriä. Minä etsin häntä, joka kuoli meidän edestämme; minä tahdon häntä, joka nousi meidän edestämme. Syntymäni lähestyy… ” (Kirje roomalaisille).
toinen suuri uskon todistaja tänä aikana oli pyhä Polykarpos, Smyrnan piispa, joka oli Pyhän Ignatiuksen ystävä ja joka oli myös ollut apostoli Johanneksen oppilas ja jonka hän oli vihkinyt piispaksi. Koska hän kieltäytyi uhraamasta Rooman jumalille ja tunnustamasta Keisarin jumaluutta, St. Polykarpos tuomittiin kuolemaan polttamalla roviolla 86-vuotiaana keisari Marcus Aureliuksen aikana. Kun Rovio oli syttymäisillään, Pyhä Polykarpos rukoili: ”minä siunaan teitä siitä, että olette katsoneet minut arvolliseksi tästä päivästä ja hetkestä lähtien laskettavaksi marttyyrienne joukkoon…. Sinä olet pitänyt lupauksesi, uskollisuuden ja totuuden Jumala. Tästä syystä ja kaikesta, minä ylistän sinua, minä siunaan sinua, minä kirkastan sinua iankaikkisen ja taivaallisen ylimmäisen papin, Jeesuksen Kristuksen, rakkaan poikasi kautta. Hänen kauttansa, joka on teidän kanssanne, ja Pyhän Hengen kautta teille annettakoon Kunnia nyt ja tulevina aikoina. Aamen.”(Pyhän Polykarpoksen marttyyrikuolema).
puolustaessaan marttyyreja Tertullianus (k. 250) kirjoitti myöhemmin anteeksipyynnössään: ”Ristiinnaulitse meidät, kiduta meitä, tuomitse meidät, tuhoa meidät! Pahuutesi on todiste syyttömyydestämme. Siksi Jumala antaa meidän kärsiä tämän. Kun äskettäin tuomitsitte kristityn neidon parittajaksi ettekä pantteriksi, ymmärsitte ja tunnustitte avoimesti, että meillä tahraa puhtaudessamme pidetään kauheampana kuin mitään rangaistusta ja pahempana kuin kuolemaa. Eikä teidän julmuutenne, olkoonpa se kuinka erinomaista tahansa, saa aikaan mitään, vaan se on pikemminkin houkutusta uskontoomme. Mitä enemmän olette hakanneet meitä, sitä enemmän meitä on. Marttyyrien veri on kristittyjen siemen!”Pahimmista vainoista huolimatta kirkko on epäilemättä pysynyt elossa ja kasvanut suuresti pyhien marttyyrien rohkean todistuksen ja rukousten ansiosta. Paavi Johannes Paavali II pani äskeisessä apostolisessa kehotuksessaan Ecclesia Aasian kirkoille merkille kirkon vainon ja julisti Tertullianuksen tavoin: ”pysykööt he lannistumattomina sen totuuden todistajina, että kristittyjä kutsutaan aina ja kaikkialla julistamaan vain Herran ristin voimaa! Ja olkoon Aasian marttyyrien veri nyt, kuten aina, uuden elämän siemen kirkolle maanosan joka kolkassa!” (#49).
paavi Johannes Paavali II on muistanut hyvin kirkkomme marttyyrien todistamisen ja painottanut erityisesti niitä, jotka ovat kuolleet tällä vuosisadalla, erityisesti natsien ja kommunistien vainoissa. Marttyyrien veri on koskettanut jokaista mannerta. Hän on kuvaillut marttyyrikuolemaa ”kaunopuheisimmaksi todisteeksi uskon totuudesta, sillä usko voi antaa ihmiskasvot jopa kaikkein väkivaltaisimmille kuolemille ja näyttää kauneutensa jopa kaikkein julmimman vainon keskellä” (Incarnationis Mysterium, #13). Pyhän isän mukaan tämä” uskon todistus ” ilmenee kolmella tavalla: Ensinnäkin marttyyrikuolema vahvistaa moraalisen järjestyksen loukkaamattomuuden– sekä Jumalan lain totuuden ja pyhyyden että ihmispersoonan arvon. Toiseksi marttyyrikuolema todistaa ihmisyksilön täydellisestä inhimillisyydestä ja todellisesta elämästä: Pyhä Isä lainasi tässä Pyhää Ignatios Antiokialaista: ”armahda minua, veljet: älkää pidättäkö minua elämästä; älkää toivoko minun kuolevan…. Anna minun saapua puhtaaseen valoon; kun olen siellä, olen todella ihminen. Anna minun jäljitellä Jumalani intohimoa.” (Roomalainen). Lopuksi marttyyrikuolema todistaa kirkon pyhyydestä ja esittää totuuteen uskovia todistajia. Yhteenvetona, ”heidän kaunopuheinen ja houkutteleva esimerkki elämästä täysin muuttuneen loisto moraalisen totuuden, marttyyrit ja, yleensä, kaikki kirkon pyhät, valaista jokaisen aikakauden historiassa herättämällä uudelleen sen moraalitaju” (Splendor of Truth, #93).
siksi meidän täytyy muistaa kirkkomme marttyyrit, sillä heidän todistuksensa rohkaisee meitä ja antaa meille suuren toivon. Jumalan armosta, olkaamme yhtä omistautuneita Herrallemme, hänen seurakunnalleen ja uskolle kuin ne olivat. Suhtautukaamme vakavasti St. Paavali,” koska meitä ympäröi niin suuri pilvi todistajia, pankaamme pois jokainen synti, joka meihin takertuu, ja jatkakaamme kilpajuoksua, joka on edessämme; pitäkäämme katseemme kohdistettuna Jeesukseen, joka innoittaa ja täydellistää uskomme ” (Hepr. 12:1-2)
