entisen kruununprinssin, nykyisen Kaarle V: n (hallitsi 1364-80) aikana sodan kohtalot kääntyivät dramaattisesti. Kaarlella oli korkea käsitys kuninkaallisista ja hyvä poliittinen taju. Vaikka hän jakoi Valois ’ n suvun mieltymyksen ylellisyyteen ja juhlallisuuteen, hän palasi kapetialaiseen varovaisen diplomatian perinteeseen. Hän noudatti Calais ’ n rauhansopimusta, joka osaltaan selittää, miksi Edvard III ei painostanut päättämään luopumista; hän kuitenkin varasi valtansa Akvitaniassa lisäämällä kruunajaisvalaansa pykälän, joka kieltää kruunuun liitettyjen oikeuksien vieraantumisen.
hänen valtakautensa alkuvuodet olivat täynnä paronipolitiikkaa. Kaarle paha kapinoi jälleen tuloksetta, hänen dynastinen vaatimuksensa Burgundia vastaan ajautui kuninkaan rinnalle; Bretagnen kruununperimys ratkaistiin asein Anglofiilin Jean de Montfortin (josta tuli Juhana IV) hyväksi. Merkittävimpänä tulevaisuuden kannalta Kaarle V hankki perijättären Flanderiin veljelleen Filip II: lle (rohkea), jolle Burgundi oli myönnetty appanagena. Samaan aikaan palkkasoturikomppaniat, joista monet sijaitsivat keski-Ranskan linnoituksissa, lamauttivat maaseutua. Kaarle V antoi Bretonin kapteeni Bertrand du Guesclinille tehtäväksi neutraloida heidät. Vuosina 1365-1369 Bertrand käytti komppanioita seikkailunhaluisissa konflikteissa Espanjassa; monet palkkasotureista surmattiin tai hajotettiin. Musta prinssi oli puuttunut myös Espanjan asioihin, ja hänen veronsa ja hallintonsa Akvitaniassa herättivät vastalauseita. Vuonna 1369 Albretin ja Armagnacin lordit kieltäytyivät sallimasta avustusmaksuja maillaan ja vetosivat Kaarle V: hen hovinsa tuomiosta. Vaikka Kaarle epäröi, hänen lopullinen päätöksensä hyväksyä vetoomukset oli Calais ’ n rauhansopimuksen kirjaimen ja hänen kruunajaisvalansa mukainen.
sota Englantia vastaan puhkesi pian uudelleen. Ranskan hyväksi toimi kaksi uutta tekijää. Ensinnäkin Kaarlen liittoutuminen Kastilian kuninkaan Henrik II: n kanssa maksoi englantilaisille heidän meriherruutensa; kastilialainen laivasto tuhosi englantilaisten vahvistukset La Rochellen edustalla vuonna 1372, mikä käytännössä varmisti ranskalaisten operaatioiden onnistumisen lännessä. Toiseksi Kaarle luopui puutteellisesta politiikasta, joka koski massiivista sitoutumista viholliseen. Koska hän ei kyennyt henkilökohtaisesti komentamaan, hän nimitti Bertrand du Guesclinin konstaapeliksi vuonna 1370; tämä ryhtyi harrastamaan vihollista ja saalistamaan tarvikkeita erittäin tehokkaasti. Kahakoiden ja piiritysten avulla ranskalaiset joukot valtasivat pian Guyennen ja Poitoun takaisin jättäen vain joitakin satamakaupunkeja (Calais, Cherbourg, Saint-Malo, Bordeaux) englantilaisten käsiin. Näiden operaatioiden rahoittamiseksi Kaarle peri edelleen kauppatavaroista, suolasta (gabelles) ja tulisijoista maksettavia veroja, joiden tarkoituksena oli kerätä Johanneksen lunnaat; vakavista epäoikeudenmukaisuuksista ja laiminlyönneistä huolimatta nämä verot säilyivät hallituskauden loppuun asti. Languedocissa säädyt äänestivät, arvioivat ja kuluttivat niitä; toisaalla Kaarle loi kansanvallasta riippumattoman verohallinnon muuttamalla kuninkaallisiksi upseereiksi säätyjen ensimmäisenä Juhanan aikana valitsemat varamiehet. Hänen sotilaallinen menestyksensä oli paljolti asevoimien ja puolustuksen sääntelyn parantamisen ansiota. Järjestyssäännöissä määrättiin linnoitusten tarkastamisesta ja korjaamisesta, jousiammunnan edistämisestä, luotettavammasta kurista, taistelumiesten palkkaamisesta ja jopa laivaston perustamisesta.
hallituskauden viimeiset vuodet toivat pettymyksiä. Truces järjestettiin; mutta koska ei voitu enää puhua Ranskan suvereniteetin luovuttamisesta Akvitaniaan, ei voitu taata rauhaa. Mikä vakavampaa, paavin ja Ranskan liitto romahti. Kaarle V, joka ei kyennyt estämään paavi Gregorius XI: n paluuta Roomaan vuonna 1376, päätti tukea Robert Geneveläisen ehdokkuutta Italian Urbanus VI: ta vastaan vuonna 1378, mutta vain Skotlanti Ja Napoli seurasivat Ranskan esimerkkiä. Skismaattinen paavi ei voinut enää paljoa auttaa Ranskaa; kilpailevat paavit saattoivat tuskin edistää rauhaa poliittisten kannattajiensa välillä. Vaikka Kaarle V oli palauttanut Ranskan poliittisen yhtenäisyyden, hän jätti jälkeensä epävarman tulevaisuuden.
