hyvin erilaisten muotojen, tapojen ja instituutioiden kehitys tekee lähes mahdottomaksi kuvata tarkasti feodalismia kokonaisuutena, mutta tiettyjä järjestelmän osia voidaan pitää ominaisina: tiukka jako yhteiskuntaluokkiin, kuten aatelistoon, papistoon, talonpoikaisväestöön ja myöhäiskeskiajalla burgesseihin; paikalliseen tapaan perustuva yksityinen tuomiovalta ja läänitysjärjestelmästä tai läänitysmaksusta riippuva maanomistusjärjestelmä. Feodalismi perustui aatelisten kesken tehtyihin sopimuksiin, ja vaikka se liittyi monimutkaisesti kartanojärjestelmään, sitä on pidettävä siitä erillisenä. Vaikka jotkut miehet pitivät maataan alodissa ilman velvollisuutta ketään kohtaan, he olivat keskiajalla poikkeuksia säännöstä.

ideaalisessa feodaaliyhteiskunnassa (lakifiktio, joka toteutui miltei lähes ristiretkeläisten Latinalaisessa Jerusalemin kuningaskunnassa) koko maan omistus siirtyi kuninkaalle. Hänen alaisuudessaan oli hierarkia aatelisia, joista tärkeimmät aateliset omistivat maata suoraan kuninkaalta, ja vähäisemmät heistä aina seigneuriin asti, joka piti hallussaan yhtä kartanoa. Järjestelmän poliittinen talous oli paikallis-ja maanviljelystaloutta, ja sen pohjalla oli kartanojärjestelmä. Manorial-järjestelmässä talonpojat, työläiset tai maaorjat ottivat haltuunsa sen maan, jonka he työskentelivät, seigneurilta, joka myönsi heille maan käytön ja hänen suojeluksensa vastineeksi henkilökohtaisista palveluksista (erityisesti demesne, maa, jonka hän säilytti omaan käyttöönsä) ja maksuista (erityisesti luontoismaksusta).

läänityksen maanomistustapa oli läänitys; läänityksen myöntäjä oli lääninrovasti eli yliherra ja vastaanottaja vasalli. Läänitys saatiin muodollisesti kunnianosoitusseremonian jälkeen, jossa yliherran eteen polvistunut vasalli laittoi kätensä Herran käsiin ja julisti itsensä miehekseen, ja yliherra sitoi itsensä suutelemalla vasallia ja nostamalla hänet jaloilleen. Tämän jälkeen vasalli vannoi uskollisuudenvalan vannoen olevansa uskollinen yliherralle ja suorittavansa hänelle kuuluvat teot ja palvelukset. Tämä muodollinen menettely sementoi Herran ja vasallin välisen henkilökohtaisen suhteen; seremonian jälkeen Herra sijoitti vasallin läänitykseen, yleensä antamalla hänelle jonkin siirretyn maan symbolin. Läänityksinä voitiin myöntää kunnianosoituksia tai oikeuksia sekä maata. Vähitellen kehittyi subinfeaatiojärjestelmä, jonka avulla vasalli saattoi vuorollaan tulla yliherraksi ja antaa osan läänityksestään sille, josta sitten tuli hänen vasallinsa. Näin ylimystön keskuuteen kehittyi hyvin monimutkaisia läänityksiin perustuvia suhteita, ja ylimystön ja vasallien henkilökohtaiset siteet heikkenivät. Alun perin läänitys oli uusittava jommankumman osapuolen kuoltua. Perinnöllisen perimyksen ja primogenituurin myötä läänityksen uudistaminen vainajan perillisellä tuli tavaksi, ja vähitellen läänityksestä tuli perinnöllinen.

feodaalijärjestelmä nojasi ajan epävakaisiin oloihin ja siten Herran tarpeeseen aseellisista sotureista ja vasallin tarpeeseen saada suojelua. Aatelisto oli käytännössä sotilasluokka, jossa ritari oli tyypillinen soturi. Koska aseistettujen taistelijoiden varustaminen oli kallista, Herra ei voinut luoda asevoimiaan ilman vasallin velvollisuutta hankkia määrätty määrä aseistettuja miehiä, määrä, joka vaihteli vasallin itsensä palveluksesta satojen yksityisarmeijoiden palvelukseen. Aatelissäädyt perustuivat siis sekä asevelvollisuuteen että maanomistukseen. Yhteiskunnallisen asteikon pohjalla oli aseenkantaja, alun perin ritarin palvelija. Olivatko ritarin yläpuolella luokat, jotka vaihtelivat eri maissa?kreivejä, herttuoita, jaarleja, paroneja ja muita aatelisia. Vasallilla oli asevelvollisuuden lisäksi muita maksuja ja palveluksia, jotka vaihtelivat paikallisten tapojen mukaan ja olivat taipuvaisia vakiintumaan. Yliherran velvollisuus feodaalisopimuksessa oli aina vasallin suojelu.

• Introduction
• Characteristics of European Feodalism
• History of Feodalism in Europe
• Other Feodal Systems
• bibliografia