katson Eläinpoliiseja. Se on noloa myöntää, ja olen tottunut tyrmistyksen paheksuntaan. ”Miksi?”ystäväni kysyvät, jopa mieheni. ”Miksi katsot sitä?”Kysyn mieheltäni samaa Futuramasta, mutta hänen mukaansa kyse ei ole vain makuasiasta. ”Eläinpoliisit ovat tuskallisia ja kiduttavia”, hän sanoo. ”Miksi teet noin itsellesi?”
on totta, että vähintään yksi eläin per näyttely kuolee tai se lopetetaan käytösongelmien vuoksi. On kiinnostava valinta, että ohjelman tuottaja ottaa nämä jutut mukaan. Voisi ajatella, että niihin sisältyisivät vain tilanteet, joissa on onnellinen loppu. Tiedän mitä tiedän eläinten pelastamisesta, mutta oletan, että näyttelyyn osallistuvilla on vaatimus, että jonkinlaista realismia on säilytettävä. Niin, monet eläimistä esitetään näyttelyn lopussa rakkaudellisissa, uusissa ”ikuisissa” kodeissa. Ne saavat meidät tosiaan usein hymyilemään ja hihittelemään tunteellisina.
silti en pidä näitä keikkoja sentimentaalisina. He katsovat turmelusta liian tarkasti ollakseen tunteellisia. Rakastan eläinpoliisien kovia kasvoja, olivat ne sitten Houstonissa, Detroitissa, New Yorkissa, Philadelphiassa, Phoenixissa, San Franciscossa tai Miamissa. Ne ovat kovia, ja ne ovat tosi-tv-ohjelmia, joissa todellisuus ei ole täysin sivuutettu, vaikka toki eri sarjassa esiintyvät poliisit ovat persoonansa puolesta tarkkaan valittuja. Uskoni heidän sankaruuteensa on epäilemättä luotu, ja olen varma, että heillä kaikilla on vikoja ja pikkumaisia riitoja, joita ei näytetä televisiossa.
silti kamera seuraa heidän silmiään, kun he tutkivat koiratappeluiden riekaleiksi repimiä pit Bull-härkiä, pikkuruisessa talossa asuvia viitisenkymmentä kissaa tai turvonneen ja tulehtuneen kavionsa päällä kävelevää hevosta. Erään puhelun muistan, koira oli raportoitu loukkaantunut, jalka oli murtunut, mutta totuus oli, että se ei voinut sietää, koska se oli heikentynyt kuukausia nälkään. Miamissa oli tapaus, jossa nuori mies teurasti lemmikkikissoja ja toi niiden paloitellut ruumiit takaisin omistajiensa pihoille näytille. Usein on tapauksia koiria, jotka tuodaan takaisin terveyteen vain epäonnistua käyttäytymiseen testejä ja eutanized. Yksi käyttäytymistieteilijöistä repii joka kerta, kun hän joutuu tuomitsemaan koiran kuolemaan. Hän tietää, kuten minä tiedän, että useimmat näistä koirista saivat sen kaltoinkohtelun kautta ja että ne voitaisiin vielä pelastaa, jos siihen olisi aikaa ja resursseja. Mutta suhtautumisemme lemmikkieläimiin Yhdysvalloissa on skitsoidi—kohtelemme omiamme kuin perhettämme, mutta tuomitsemme tuhansia ihmisiä kuolemaan joka vuosi varojen puutteen vuoksi.
kohtaan näitä kuvia aina silloin tällöin televisiossa, mutta eläinpoliisit kohtaavat näitä skenaarioita joka päivä. Heidän uupumuksensa näkyy usein kasvoissa. Houstonissa asuva johtava julmuustutkija Charles Jantzen käyttää usein cowboy-hattunsa ohella teräväkärkistä, piirrettyä ilmettä, jossa kummittelee, kun hän uurastaa Texasin kuumuudessa keräten kokoon koiria, kissoja, hevosia, kanoja ja jopa emuja. Lisa Yambrick saa Miamissa toisinaan kyyneliin lain rajat, jotka eivät salli hänen ottaa jokaista hädässä olevaa eläintä. Detroitissa Debby Macdonaldin Pää tärisee ennennäkemättömällä tavalla; hän selittää toistuvasti kameralle ja tietämättömille lemmikinomistajille, mitä on tehtävä ilman epäselvyyksiä. Mike Dowella, myös detroitilaisella tutkijalla, on yksi pehmeimmistä äänistä, mitä olen koskaan kuullut. Hän vaikuttaa jatkuvasti hämmästyneeltä näkemästään ja työskentelee lempeästi jokaisen kohtaamansa eläimen kanssa. Miten kaunis herkkyys tällä miehellä onkaan kaiken tämän inhottavan julmuuden edessä.
muistan myös ajan, jolloin tein itse vapaaehtoista eläinpelastustyötä (kahdelle järjestölle, Keskuskunnantassulle ja uudelle alulle). Muistan kissanpennun, jonka nainen toi heti sen jälkeen, kun hän oli pysähtynyt poimimaan sen moottoritieltä nähtyään miehen heittävän sen ulos auton ikkunasta, kun auto ajoi 45 mph tiellä. Se nyljettiin kauttaaltaan ja sen jalka murtui, mutta se eli ja menestyi. Muistan koiran, jonka eräs nainen jätti eräänä päivänä kyydistä ja sanoi, että hänen miehensä tappaisi sen, jos hän toisi sen takaisin kotiin; hän tappoi sen vähemmän suoraan, sillä koira pelkäsi niin paljon ja oli väkivaltainen miehiä kohtaan, että meidän täytyi lopettaa se, mitä järjestöäni pyydettiin harvoin tekemään. Muistan myös ne kymmenet suosittelut, joita tarkistin varmistaakseni, että lemmikkimme menevät äänekoteihin.
olen tullut siihen tulokseen, että se on luultavasti hyödyllisintä ja merkityksellisintä työtä, mitä olen elämässäni tehnyt. Aion palata asiaan olosuhteiden salliessa. Mutta minulla ei olisi ikinä voimia tehdä sitä joka päivä tai käsitellä näitä pahimpia skenaarioita koko ajan. Ehkä katson ohjelmia, koska ihailen poliiseissa jotain, mitä minulla ei ole. Jaan heidän kanssaan omistautumisen eläimille, mutta en heidän raakaa voimaansa. Minulla on taidetta, joka ei suinkaan ole mitään, mutta näinä päivinä, kun kyseenalaistan tulevaisuuteni, mietin valintojen suhteellisia ansioita, joita olisin voinut tehdä. Pelastettu elämä on pelastettu.
Eläinpoliisit ei tietenkään ole taidetta. Ohjelmissa toistellaan samoja yksinkertaisia viestejä yhä uudelleen: nämä organisaatiot ovat hyvin riippuvaisia lahjoituksista, joten olkaa hyvä ja antakaa; jos hankitte eläimiä, teidän täytyy huolehtia niistä vastuullisesti; ja ihmiset, jotka eivät huolehdi eläimistään, ovat rikollisia. Ohjelmilla on kuitenkin yksi yhteinen tekijä kirjallisuuden kanssa: ne osoittavat ihmiskunnan suuren pahuuden ja vain vanhan sekasorron kirjon. Näytelmät, joita esitetään tuomioistuinkohtauksissa, joissa ihmiset usein protestoivat nälkiintyneiden tai loukkaantuneiden eläinten takavarikointia, jotka on jätetty hoitamatta ja hoitamatta, ovat opettavaisia, ellei jopa kirjallisia. Heistä tuntuu usein, etteivät he ole tehneet mitään väärää, ja he ovat usein itse joutuneet kokemaan kauheita aikoja. Joskus tuntuu oudolta, että joku voi tulla auttamaan eläimiä, mutta ei turmeltuneita ihmisiä heidän tietämättömyydessään, köyhyydessään ja tunteettomuudessaan. Sitä vartenhan sosiaalipalvelut ja taide ovat. Voimme vain toivoa, että he toimisivat paremmin ja saisivat myös resursseja työhönsä. Maamme on skitsofreeninen, ei vain eläimistä, vaan ihmisistä, jotka ovat jakautuneet niin onnekkaiden ja YK: n kesken.
