Carlos Andrés Pérez, Antonio ja Julia Pérezin poika, syntyi vuonna 1922 Andien Rubion kaupungissa läntisessä Táchiran osavaltiossa Venezuelassa. Hänen isänsä, joka kuului maaseudun keskiluokkaan, omisti sekä apteekin että pienen kahvihaukan. Jo nuorena Pérez oli omistautunut politiikalle. Hän johti opiskelijajärjestöjä ja osallistui vuonna 1935 Rubiossa poliittisiin mielenosoituksiin, jotka seurasivat Venezuelan pitkäaikaisen diktaattorin Juan Vicente Gómezin (1909-1935) kuolemaa. Vuonna 1939 hänen perheensä muutti Caracasiin, jossa hän suoritti toisen asteen opintonsa Liceo Andrés Bellossa. Sen jälkeen hän opiskeli lakia Universidad Central de Venezuelassa.
Caracasissa Pérez tapasi miehen, josta tulisi hänen poliittinen mentorinsa, Rómulo Betancourt. Hän liittyi Betancourtin Acción Democrática-puolueeseen (Democratic Action Party) ja toimi puolueen nuorisojohtajana ja organisaattorina.Acción Democrátican tavoitteena oli tuoda Venezuelaan sekä demokratiaa että sosiaalisia uudistuksia. Vuonna 1945 Acción Democrática-aktivistien ja nuorempien upseerien muodostama Liittouma kaatoi kenraali Isaías Medina Angaritan hallituksen. Betancourt johti vallankumousjunttaa ja valitsi Pérezin henkilökohtaiseksi sihteerikseen. Acción Democrática hallitsi kuitenkin vain kolme vuotta. Vuoden 1948 lopulla armeijan upseerit syrjäyttivät hallituksen. Seurasi kymmenen vuotta sotilasdiktatuuria pääasiassa eversti Marcos Pérez Jiménezin johdolla.
vuosien 1948 ja 1958 välillä Pérez vietti aikaa sekä Venezuelan vankiloissa että maanpaossa useissa Latinalaisen Amerikan maissa. Hän ja muut Acción Democrátican johtajat palasivat Venezuelaan vuonna 1958 Pérez Jiménezin syrjäyttämisen jälkeen. Kun Betancourt valittiin presidentiksi loppuvuodesta 1958, Venezuela ajautui poliittisen demokratian tielle. Seuraavat 15 vuotta Pérez toimi erilaisissa hallitus -, Lainsäädäntö-ja puolueviroissa. Hän johti sisäministeriötä vuosina 1962-1963 ja käytti tätä virkaa Betancourtin hallitusta haastaneiden vasemmistoradikaalien tukahduttamiseen.
Betancourtin ratkaisevalla tuella Pérez varmisti puolueensa presidenttiehdokkuuden vuonna 1973. Hän oli ulospäinsuuntautunut ja tarmokas mies, ja hän suoritti tarmokkaan kampanjan. Yhdysvalloissa suosittua kampanjataktiikkaa hyödyntäen Pérez, joka tunnetaan kansanomaisesti lempinimellä ”Cap”, toi ”demokratia energialla” – teemansa kansalle kävelemällä kampanjansa aikana yli 3 000 kilometriä. Hän sai 49 prosenttia äänistä, mikä on laaja mandaatti monikandidaattivaaleissa.
presidentti Carlos Andrés Pérez astui virkaansa vuonna 1974, mikä vaikutti Venezuelalle onnekkaalta ajalta. Maa oli johtava öljyn tuottaja, ja hinta oli noussut 2 dollarista barrelilta vuonna 1970 14 dollariin vuonna 1974 arabien vuoden 1973 öljysaarron ja maailmanlaajuisen energiapulan jälkimainingeissa. Venezuelalla olisi oletettavasti nyt varaa monipuolistaa talouttaan, luoda nykyaikainen teollisuusvaltio ja kohottaa köyhien oloja. Presidentti Pérez ilmoitti heti, että Venezuela käyttää uutta valtaansa öljyteollisuuden kansallistamiseen. Venezuela maksoi Venezuelassa 1920-luvulta lähtien toimineille amerikkalaisille ja brittiläis-hollantilaisille öljy-yhtiöille noin miljardi dollaria omaisuudestaan ja otti 1.tammikuuta 1976 alan hallintaansa.
Pérez liikkui aggressiivisesti myös muilla rintamilla. Hänellä oli ylivoimainen enemmistö kongressissa, hän hallitsi asetuksella ja käynnisti joukon kunnianhimoisia teollisuuden kehittämissuunnitelmia. Suuria hankkeita olivat petrokemian kompleksi, integroitu terästeollisuus, laivanrakennusteollisuus ja Caracasin metrojärjestelmä. Lisäksi Pérez nosti Venezuelan rohkeasti kansainvälisen politiikan eturiviin, kun hän luennoi teollisuusmaille niiden velvollisuudesta auttaa maailman köyhiä maita.
Pérez ajoi Venezuelaa todennäköisesti liian kovaa ja liian pitkälle. Öljytulot eivät olleet ehtymättömiä, vaan Venezuela otti valtavia kansainvälisiä velkoja kehityshankkeiden rahoittamisesta. Maalla oli myös pulaa managerilahjakkuudesta. Raportit hallinnon karkeasta tehottomuudesta, tuhlauksesta ja jopa korruptiosta järkyttivät Pérezin hallitusta. Nämä pitkän aikavälin kehityshankkeet eivät myöskään vastanneet Venezuelan köyhien kiireellisiin huolenaiheisiin. Kautensa lopulla Pérez oli erittäin epäsuosittu. Jopa hänen entinen liittolaisensa Rómulo Betancourt tuomitsi hänet. Hänen puolueensa hävisi puheenjohtajakisan vuoden 1978 vaaleissa. Hänen seuraajansa, kristillisdemokraatti Luis Herrera Campíns (1979-1984), osoittautui kuitenkin vielä huonommin onnistuneeksi Venezuelan öljybonanzan johtamisessa.
vuonna 1988 Pérez kampanjoi jälleen presidentinvaaleissa ja voitti ylivoimaisesti Eduardo Fernándezin. Hän aloitti toisen virkakautensa 2. helmikuuta 1989 ja juhli hulppeilla virkaanastujaisjuhlilla. Tämä kausi osoittautui kuitenkin edellistä myrskyisämmäksi. Vuonna 1992 hän onnistui tukahduttamaan kaksi sotilasvallankaappausyritystä. Ensimmäinen kansannousu tapahtui maavoimien toimesta saman vuoden helmikuussa, toinen ilmavoimien toimesta marraskuussa. Julmat vallankaappausyritykset jarruttivat talousohjelmia ja järisyttivät Venezuelan poliittisia rakenteita. Sitten toukokuussa 1993 Pérez asetettiin virkasyytteeseen syytöksistä julkisten varojen väärinkäytöstä ja kavalluksesta. Péreziä ja kahta avustajaa syytettiin siitä, että he olivat ohjanneet julkisia varoja vuoden 1988 vaalikampanjansa ja sitä seuranneen ylellisen virkaanastujaisjuhlan rahoittamiseen. Häntä syytettiin myös 250 miljoonan Bolivarin (17 miljoonan yhdysvaltain dollarin) väärin käyttämisestä kansallisen turvallisuuden rahoihin vuoden 1990 ulkopoliittiseen aloitteeseen lähettämällä Venezuelan poliisi tarjoamaan henkilökohtaista suojelua Nicaraguan presidentille Violeta Chamorrolle. Tämän jälkeen Pérez erotettiin Acción Democráticasta. Toukokuussa 1994 hänet, joka oli liian vanha vangittavaksi, asetettiin kotiarestiin odottamaan oikeudenkäyntinsä lopputulosta.
toukokuussa 1996 Venezuelan korkein oikeus totesi Pérezin syylliseksi julkisten varojen väärinkäyttöön, mutta vapautti hänet vakavammasta kavallussyytteestä. Hänet tuomittiin kahden vuoden ja neljän kuukauden kotiarestiin. Pérez vapautettiin 19.syyskuuta 1996 virkasyytteen jälkeen vuonna 1993. Häneltä vietiin kunniasenaattorin arvonimi, joka annettiin kaikille entisille presidenteille. Vaikka Venezuelan perustuslaki kieltää alle kolmen vuoden virkakiellon, Pérez myöhästyi keskeytyksestä kahdeksalla kuukaudella. Pérez oli vasta vapautettu mies, ja häntä tukivat yhä Acción Democrátican ruohonjuuritason jäsenet, ja hän ilmoitti aikovansa pyrkiä Venezuelan senaattiin vuonna 1998 kotiosavaltiossaan Táchirassa ja palauttaa maineensa.
