Mainessa elää uskomattomia villieläimiä. Meitä ympäröivät kiehtovat Eläimet pohjoisten metsiemme hirvistä, Kanadanilveksistä ja Mustakarhuista Harmaahylkeisiin, pohjoisiin valaisiin ja Atlantin Lunneihin Mainenlahdella.

, mutta kaikki heistä eivät ole vielä olemassa. Tässä on viisi eläintä, joita ei enää löydy Mainesta.

Meriminkki (Neovison macrodon)

Meriminkki oli suuri merinisäkäs, läheistä sukua Amerikanminkeille, jotka elivät vain Mainenlahdella. Lajista ei tiedetä paljonkaan — ainoat jäänteet ovat Intiaanikuorista löytyneitä luunpalasia — mutta varhaiset turkismetsästäjät kertoivat, että Meriminkit olivat suurempia ja lihavampia — ja haisevampia — kuin Amerikanminkit. Suuremman kokonsa vuoksi ne olivat kuitenkin ensisijainen kohde, ja sääntelemätön pyydystäminen merkitsi sitä, että Meriminkit olivat harvinainen näky jo vuonna 1860. Viimeinen tunnettu Meriminkki Mainen alueella tapettiin saarella lähellä Jonesportia vuonna 1880.

labradorinsorsa (Camptorhynchus labradorius)

Tämä kaunis mustavalkoinen merisorsa kasvoi Koillis-Kanadassa, mutta vietti talvensa Mainen rannikolla, kuten haahkat, skotit, puhvelit ja muut merisorsat edelleen tekevät. Labradorinsorsa käytti ravinnokseen pääasiassa simpukoita, ja sillä oli oudon pehmeä nokka, joka auttoi sitä etsimään mudassa olevia nilviäisiä. Tämä laji on valitettava ero on yksi ensimmäisistä sukupuuttoon jälkeen Euroopan kolonisaation Amerikassa — sitä ei nähty jälkeen 1878-mutta syyt eivät ole täysin selvät. Se ei maistunut hyvältä, joten se ei ollut metsästäjien suosiossa, mutta rannikon elinympäristön muutokset, simpukoiden ja munien liikakalastus ja sulkakauppa nähdään kaikki myötävaikuttavina tekijöinä linnun katoamisessa.

Woodland Caribou (Rangifer tarandus caribou)

Oletko koskaan miettinyt, mistä Mainessa sijaitseva Cariboun kaupunki on saanut nimensä? Metsäkaribujen laumoista, jotka vaeltelivat Pohjois-Mainessa. Metsäkaribut sopeutuivat ainutlaatuisesti Mainen metsien vanhoihin kasvumetsiin ja syviin lumiin, joissa ne käyttivät ravinnokseen pääasiassa jäkäliä. Valitettavasti ne olivat suuria ja helppoja metsästää, mikä teki niistä ensisijaisia kohteita sääntelemättömälle metsästykselle. Myös vanhojen kasvumetsien häviäminen eri puolilta osavaltiota, jotka olivat välttämättömiä jäkälien hankkimiseksi karibulle, vaikutti lajin taantumiseen, joka nähtiin viimeksi Mainessa Mt: n satulassa. Katahdin vuonna 1908.

Puutavarakalkkarokäärme (Crotalus horridus)

Maine on tällä hetkellä yksi ala-48: n ainoista osavaltioista, jossa ei ole kalkkarokäärmeitä, vaikka näin ei aina ollut. Vaikuttavaa Puutavarakäärmettä tavattiin ennen Länsi-Mainen jylhillä vuorilla, joskin todennäköisesti aina hyvin vähälukuisina. Metsäkäärmeet ovat pienten nisäkkäiden, kuten päästäisten, hiirien, rottien, oravien ja jänisten, myrkyllisiä saalistajia, vaikka niiden voimakkaat puremat voivat tappaa ihmisiä. Kalkkarokäärmeet karkotettiin Mainesta luultavasti ennen 1900-luvun vaihdetta.

Suuri Auk (Pinguinus impennis)

Suuri Auk isn ’ t läheistä sukua pingviineille, mutta se näytti sellaiselta. Tämä suuri lentokyvytön merilintu liikkui kerran kaikkialla Pohjois-Atlantilla, missä se eli samanlaista elämää kuin Atlantin lunnit tai Partaveitset: pesivät pienillä kalliosaarilla keväällä ja kesällä ja levittäytyivät avomerelle etsimään ravintoa talvella. Valitettavasti lintu oli helppo saalis metsästäjille, jotka söivät heidän lihansa ja munansa ja käyttivät untuvat tyynyihin. Iso-Britannia kielsi Suuraukkojen tappamisen jo vuonna 1794, mutta vaino jatkui. Viimeiset tunnetut suuret Aukit tapettiin Islannin edustalla sijaitsevalla saarella vuonna 1844.

jokaisen epäonnisen tarinan yhdistävä lanka on inhimillinen vaikutus. Onneksi olemme saaneet paremmin ymmärtämään vaikutuksemme villieläimiin, ja lait, kuten uhanalaisten lajien laki ja Muuttolintusopimuslaki, ovat auttaneet suojelemaan tuhansia lajeja välttämään samanlaisen kohtalon. Meidän on varmistettava näiden ja muiden lakien jatkuminen pitääksemme Mainen täynnä uskomattomia villieläimiä.